Akateeminen urheilublogi

tiistaina 16.10.2012

Jani Pulkki: Voiton illuusio

Jani Hakkarainen

Mitä voittaminen on? Vastausta kysymykseen haetaan ensin yleisellä tasolla ja sitten omakohtaisten kokemuksien kautta. Yksilöhän tulkitsee voittojaan aina suhteessa johonkin yleisempään ”tulkintahorisonttiin” tai ”merkitysnäkökenttään” [1]. Tästä tulkintahorisontista tai maailmankuvasta käsin voitto saa merkityksensä juuri ”voittona”. Väitän voittoa illuusioksi ensin sosiaalisessa mielessä ja sitten siinä mielessä, kun illuusiolla tarkoitetaan harhakuvaa ja toiveunta.

I –

Koska voitto liittyy elimellisesti kilpailemiseen, on haettava vauhtia kilpailun määritelmästä. Kilpailu on sitä, kun kaksi tai useampi ihmistä tavoittelee jotain niukkaa resurssia, jota ei riitä kaikille näiden haluamaa määrää. Voittaja saa haltuunsa eniten kilpailemisen kohteena olevaa niukkaa resurssia. Esimerkiksi juoksukilpailussa juoksuaika on niukka resurssi ja tätä verrataan muiden juoksuajan nopeuteen. Voittajia voi olla pääsääntöisesti vain yksi ja voittaminen on se niukka resurssi jota kilpailussa ensisijaisesti tavoitellaan. Nopea juoksuaika on väline ja kriteeri voiton saavuttamiselle. Voiton ja voittajan määrittäminen edellyttääkin aina kriteerit, joilla suorituksia arvotetaan ”paremmaksi” tai huonommaksi”.

Voiton kriteerit ovat ”sosiaalisesti rakentuneita”. Oikeastaan koko ”todellisuus” rakentuu sosiaalisesti [2], mukaan lukien myös voittojen ja tappioiden ”todellisuus”. Se mitä pidämme ”todellisena” on oppimisen tulosta, kasvamista tiettyyn elämänmuotoon ja kulttuuriin, tämän ajattelumalleihin ja uskomuksiin. Syntymällä vaikkapa suomalaiseen elämänmuotoon opimme tapoja nähdä maailman tiettyjen ”havainnon ja arvonannon kategorioiden” tai ”habituksen” [3] mukaisesti [4]. Meille hiihdon merkitys on usein todellista, kun kuvitteelliselle alkuasukasheimolle todellista voi olla vaikka vuorenjumala ja epätodellista maan yksityisomistus.

Myös se niukkuus, joka yleisen määritelmän mukaan kilpailua aiheuttaa, on sosiaalisesti luotua sekä keinotekoisesti ylläpidettyä [5]. Jonkin asian kokeminen niukaksi resurssiksi, jota pitää voittaa itselleen muita enemmän, ei tavallisesti kumpua ”absoluuttisesta niukkuudesta” [6] tai luonnonvälttämättömyydestä. Voittojen ja tappioiden sosiaalista rakentumista ei silti usein hyväksytä. ”Jääräpäisen individualistisessa” [7] ihmiskäsityksessä ”oman elämänsä sankari” [8] todistaa omaa erityislaatuisuuttaan voittojen avulla. Ajatus identiteetin, niukkuuden tai voitonhalun sosiaalisesta rakentuneisuudesta nostaa sankarin karvat pystyyn. Minähän (=ego) olen ansainnut voittoni! Olet, mutta tätä ennen olet omaksunut käsityksen voiton ansaitseminen tärkeydestä ja oppinut pitämään suhteellisia tarpeita absoluuttisina [9]. Luonnonvälttämättömyyden sijaan ihminen kilpaileekin yleensä ”suhteellisen niukkuuden” vuoksi [10]. Suhteellinen niukkuus edellyttää vertailua, jossa eri lähtökohdista tulevat ihmiset asetetaan samalle kuvitteelliselle viivalle [11]. Vertailusta voi tulla ihmisen toinen luonto, osa persoonan rakenteellista toimintaa.

Puhun voiton illuusiosta tässä kohden, kuten sosiologi Pierre Bourdieu, joka kuvasi illuusion käsitteellä ”pelaajan” suhdetta ”peliin”, toimijan suhdetta sosiaalisen toiminnan ”kenttään”. Osallistuakseen peliin, on pelaajan jaettava yhteinen illuusio pelin panosten ja voiton tavoittelun merkityksestä. Esimerkiksi kilpajuoksijan toiminnassa ei olisi mieltä, jos kilpailija ei jakaisi käsitystä juoksunopeuden arvokkuudesta. Illuusio on siis jotain, jonka sosiaalisina olentoina jaamme, jotain olemistamme määrittävää ja normaalia. [12] On helppo kuvitella elämänmuoto jossain tuntemattomassa maailmankolkassa, jossa juoksunopeuden illuusiota ei arvosteta. Koska illuusiota juoksunopeuden merkityksestä ei jaettaisi, saatettaisiin juoksukilpailujamme ihmetellä. Toisaalta tässä elämänmuodossa voisi olla muunkaltaisia illuusiota ja juoksukilpailuja. Voittaja saatettaisiin määritellä esimerkiksi parhaan kampauksen, esteettisesti viehättävimmän juoksutyylin, värikkäimmän vaatetuksen, rytmisesti täsmällisimmän askelluksen, suurimmilla liekeillä palavien jalkineiden tai juoksuhitauden perusteella. Tällaisiin illuusioihin saatettaisiin suhtautua yhtä suurella antaumuksella kuin meidän juoksukilpailuihimme.

II –

Lapsesta alkaen olen ihmetellyt monien muiden tavoin kilpailemista. Koko kilpailuilmiö vaikutti tuolloin illuusiolta, mutta ei edellä kuvatussa sosiaalisessa mielessä, enhän ollut kunnolla vielä sosiaalistunut voittamisen kulttuurisen arvostamiseen. Sen sijaan puhun illuusiosta nyt toisessa, yksilön harhakuvan ja toiveunen, merkityksessä. Voittojen tavoittelu 80–90-lukujen hyvinvointivaltiossa, jossa elannon hankkiminen ei saanut lasta kilpailemaan, alkoi vaikuttaa yhä enemmän toiveunelta, jonka mukaan voittojen pitäisi tehdä meistä jotenkin parempia ja onnellisempia, nostaa meidät jotenkin tavallisuuden yläpuolelle [13]. Tunne voiton illusorisuudesta ei poistunut voittaessani 18- tai 19-vuotiaana Suomen mestaruuden taekwondossa [14]. Pikemminkin käsitys vahvistui. Seisominen korkeimmalla pallilla ei tuonut täyttymystä, jota voitokkaat urheilijat yrittävät muotoilla sanoiksi, kun heiltä kysytään ”miltä nyt tuntuu?”.

En muista haaveilleeni kilpamenestyksestä, vaan osallistuin SM-kilpailuun, koska se oli sosiaalisen ryhmän itsestään selvä tapa, ”illuusio” ensimmäisessä mielessä. Käsitykseni voiton merkityksestä ei ollut ylimitoitetun positiivisesti latautunut, sillä olin keskimääräistä voimakkaamman kilpailusosialisaation vuoksi oppinut varhain kriittiseksi kilpailua kohtaan [15]. Harjoittelin lajiani paljon, tiesin mitä kehittyminen vaatii ja pidin harjoittelusta. Lähtökohdatkaan eivät olleet huonot. Kilpailemiseni oli eräänlaista das Man -kilpailua, kuten filosofi Martin Heidegger [16] olisi saattanut sanoa. Tällaista luonnehditaan liikunnanfilosofiassa epävarsinaisen minän kilpailemiseksi. Epävarsinainen minä ei ole aidosti yksilöllinen minä, vaan ohjautuu ”Kenen tahansa” vaatimuksista, yleisestä mielipiteestä ja sosiaalisista paineista. [17] En halunnut ”das Maniksi” enkä toisaalta kuvitella itseäni tässä haluamisessani jotenkin muita ”paremmaksi”.

Lukija saattaa tulkita edellä sanotun kyynisesti [18] kateelliseksi selittelyksi [19], olisinhan voinut lähteä tavoittelemaan EM- ja MM-mitaleita, mutten koskaan niin tehnyt. Yleisen käsityksen mukaan voitoista saadun mielihyvän pitäisi kasvaa suunnilleen suorassa suhteessa voiton yleiseen arvostettavuuteen. Minun olisi ilmeisesti pitänyt saavuttaa PM-, EM- tai MM-kultaa saadakseni palasen siitä sanoinkuvaamattomasta paratiisista, jota Olympiakullan fetissi symboloi. Mitä sanon kyyniselle lukijalle, joka yhä ajattelee itsetuntoni olleen vain puutteellinen, koska en lähtenyt koskaan varsinaiselle kilpailu-uralle. Jopa tutkimuksessa todetaan, että itsetunnoltaan vahva lapsi nauttii kilpailutilanteista, koska haluaa koko ajan kohottaa itsetuntoaan [20]. Vastaavasti minäkuvaltaan negatiivinen lapsi pyrkii tämän ajattelutavan mukaan suojelemaan itseään epäonnistumisen häpeältä [21]. Tällainen ajattelutapa onkin omissa rajoissaan mielekäs. Heikko itsetunto voi estää uskomasta omiin kykyihin ja lannistaa yrittämästä, mutta ajattelutavasta ei ole universaaliksi totuudeksi.

Yksilö voi myös nähdä voiton illuusioksi ja pyrkiä tarkoituksellisesti irti omasta voitonhalustaan. Itsetunnoltaan negatiivisen ihmisen luulisi, päinvastoin, tarvitsevan enemmän pönkitystä itsetunnolleen voitoista. Jos itsetunto tai omanarvontunto on hyvä, niin miksi sitä pitäisi aina olla korottamassa? [22.] Egoistinen itsekorostuksen tarve ei ole sama asia kuin hyvä itsetunto, vaikka kilpailuyhteiskunnan kulttuuri tällaista tulee korostaneeksi. Ihmisellä voi olla syvemmässä mielessä hyvä itsetunto silloin, kun se ei perustu kaksijakoiseen keinulautataktiikkaan, jossa toinen puoli on painettava alas noustakseen itse ylös. Ihminen voi kokea itsensä yhtä hyväksi kuin muut samaan aikaan, kun ihmiset eroavat loputtoman monilla tavoilla toisistaan. Kyse on siitä, että ihmisten arvostelusta voi myös yleensä pidättäytyä.

Jos en jättänyt suuremman kullan ja kunnian tavoittelua sikseen, koska kantti ei kestänyt eikä itsetunto riittänyt, niin mikä sai minut tekemään näin? Eikö ”todellisen” menestyksen mahdollisuus kaihertanut jälkeenpäin? Ei kaihertanut, mutta nämä kysymykset eivät osu vielä olennaiseen. Vastausta on haettava toisaalta. Asian ydin ei ole mutkikas, mutta se edellyttää mielikuvituksen harjoittamista. Palautinkin mieleeni sen onton, tyhjän ja kylmän olotilan, jonka SM1-pallilla seisominen toi tullessaan – olinhan vain kukistanut muita itsekkäistä syistä. Sitten kuvittelin mielessäni vuosien harjoitustien kohti yhä suurempia tavoitteita [23]. Näin, että tehdessäni harjoittelusta välineen jotain toiminnalle ulkoista päämäärää varten, kaivoin maaperää harjoittelusta itsestään saadun itseisarvoisen tyytyväisyyden alta [24]. Itse toiminta siinä hetkessä ei olisikaan enää ollut olennaista, vaan toiminnan avulla saavutettava päämäärä. Kärjistäen, olisin jättänyt elämää elämättä siinä hetkessä, omistautuen ankaralle harjoittelulle, jotta olisin voinut elää sitten myöhemmin, ”oikeana voittajana”. Olisin kokenut tällaisen ”protestanttisen työetiikan” huonoksi elämäksi, eikä suuri vaivannäkö itsekkäiden pyrintöjen vuoksi voi tuoda aitoa tyytyväisyyttä.

Kilpailutoiminnan logiikka on perimmältään samaa SM-, PM-, EM- ja MM-tasolla, joten ei vaatinut mielikuvitusta kuvitella tunnetta myös noiden palkintojenjaoissa. Tunnustusta antavan yhteisön mittaluokka on lähinnä eri ja palkinnot suurempia. Kilpailuissa on kyse itsekkäästä toisten voittamispyrinnöstä, joka ei tuo sellaista rauhan, ilon ja tasapainon sävyttämää onnellisuutta kuin vaikkapa ystävyys, isyys tai meditaatio. Lukija voi silti yhä aprikoida, että miten voisin tietää voiton tuoman onnen harhakuvaksi, jos en ole itse kokenut koskaan suurinta täyttymystä. Muistutan vain, että taiteilijat ovat aina empaattisen mielikuvituksensa kautta pystyneet samaistumaan toisten ihmisten kokemuksiin ja ymmärtämään näitä sitä kautta [25]. Patologiksi opiskelevankaan ei tarvitse tehdä itselleen ruumiinavausta, ymmärtääkseen mistä siinä on kysymys.

Miksi mielikuvitusharjoitukseni on sitten erilainen kuin monien? Siksi kai, että olen tutkinut aihetta ammatikseni. Tutkiessani voittoa yleisesti ja omalla kohdallani, näen mielekkääksi lähteä liikkeelle antiikin klassikkofilosofien kysymyksenasettelusta: Edellyttääkö hyvä elämä ja onnellisuus muiden voittamista? Vai kuuluuko hyvään elämään voitonhalusta luopuminen? Olen päätynyt jälkimmäiseen vaihtoehtoon, sillä hyvä elämä ja onnellisuus eivät ole mahdollisia itsekkäiden yhteisössä. Näen pyrkimyksen tulla hyväksi ihmiseksi voittoja tärkeämpänä. Myönnän voitoista saadun tunnustuksen toisinaan egoa hiveleväksi. Olennaisempaa on kuitenkin se, että en halua egoni paisuttamista [26]. Muiden kustannuksella tapahtuva itsekorostus jättää sisältä tyhjäksi, ontoksi ja yksin. En halua virittää itseäni tarkoituksellisesti egoistisiin toimiin ja kehittää luonnettani itsekorostuksen suuntaan, koska uskon sen vähentävän hyvän elämän mahdollisuuksia. Sen sijaan näen, että jokaisella ihmisellä on oma mittansa, kuten joku romantiikan ajan filosofi taisi sanoa. Voin keskittyä omaan tekemiseeni ja omiin asioihini vilkuilematta ja vertailematta itseäni kärsimättömästi muihin, vaikka sitten meditaatioharjoituksen [27] avulla, jos tarpeen. Omanarvontuntoni olisi sitä huonompi, mitä enemmän pyrkisin tietoisesti alistamaan muita häviöön oman itsekorostukseni johdosta, olkoonkin, että kilpailu on yhteiskunnassamme moraalisesti hyväksytty tapa jakaa resursseja.

III –

Jättämällä sikseen ylenpalttisen voittajan ihailun ja katsomalla tarkasti urheilijaa, saatat havaita jotain uutta, kun voittajalta taas kysytään ”miltä nyt tuntuu?”. Jos urheilija taas sanoo riemuvoiton jälkeen, ettei oikein ole vielä tajunnut mitä voitto merkitsee, ota tämä kirjaimellisesti. Jos hän otaksuu voiton merkityksen avautuvan ajan oloon, suhtaudu tähän skeptisesti. Urheilija hymyilee ja nauttii voitostaan eri tasoilla, koska on helpottunut ja niin edelleen, mutta voitto tuskin valkenee urheilijalle sellaisena, kuin hän olisi ennalta ajatellut. Kuvitelma voiton tuomasta onnesta ei aivan vastaa omaa kokemusta. Urheilija ei ole yleensä niin todellisuudesta vieraantunut, että osaisi pitää voittoa yksinomaan autuaallisena asiana. Miellyttävän tunteen pohjavireenä voi olla, vaikka tämä voi jäädä illuusioihin osallistumista johtuen havaitsematta, hieman vieras, epätodellinen, kylmä ja kolkko tunne, kun aito onnellisuus on taas tiukasti realiteeteissa. Voiko siis olla totta, ettei voitto tunnu niin erityiseltä? Kyllä voi. Oletko jotenkin erilainen, kun en tunne enempää? Tuskin. Koska teit juuri vuosikausien työn, jotta pystyit päihittämään muita ja onnistuit siinä, sinusta kuuluukin tuntua hieman ontolta. Ontto tunne kertoo omantunnon toimivuudesta sekä siitä, että ”varsinainen minuutesi” [28] on sovinnaisilluusioita viisaampi.

Ontto tunne kertoo myös siitä tyytymättömyyden kierteestä [29], jossa voittoa tavoitteleva ihminen elää. Voiton tavoittelijan ongelma ei ole puutteellinen suorituskyky, vaan puutteellinen kyky tyytyväisyyteen tässä hetkessä [30]. Yhden voiton jälkeen yksilö haluaa lisää ja taas lisää. Seuraavassa kilpailussa oma asema on taas uhattuna. Jo heti voiton jälkeenkin ihminen voi nähdä muiden olevan parempia monissa muissa taidossa, jos suuntaa huomionsa pois voitetusta kilpailusta. Kierteelle ei ole loppua ennen, kun ihminen oivaltaa voitonhalunsa illusorisuuden. [31.] Vain luopumalla lukemattomista turhista toiveista, jotka eivät voi toteutua, eivätkä toteutuessaankaan tee ihmisestä onnellista kuin hetkeksi, ihmisestä voi tulla onnellinen nykyhetkessä.

Viitteet

[1] Ks. Taylor, C. 2003 The Ethics of Authenticity. Cambridge: Harvard University Press.

[2] Ks. Berger, P. & Luckman, T. 1994. Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. Helsinki: Gaudeamus.

[3] Bourdieu, P. 1998. Järjen käytännöllisyys. Toiminnan teorian lähtökohtia. Tampere: Vastapaino.

[4] Olkoonkin, että globalisaation on tuonut mukanaan myös kulttuurista yhdenmukaisuutta

[5] Itse asiassa markkinointikoneiston tehtävä on juuri manipuloida ihmisten haluluontoa, jotta tietyt hyödykkeet koetaan arvokkaaksi ja näin ollen myös niukoiksi.

[6] Ks. Keynes, J. M. (1930) Economic possibilities for our grandchildren. www.econ.yale.edu/smith/econ116a/keynes1.pdf

[7] Chomsky, N. 2000 Hinnalla millä hyvänsä. Uusliberalismi ja globaali kuri. Helsinki: LIKE, s.62

[8] Taylor puhuu osuvasti ”atomistisesta individualismista”. Ks. Taylor, C. (1985). Philosophy and the Human Sciences. Philosophical Papers 2. Cambridge: Cambridge University Press, luku 7

[9] Ks. Marglin, S. 2009 Dismal science. How thinking like an economist undermines society. New York: Oxford university press, s.207–212

[10] Tarkempi erottelu suhteellisten ja absoluuttisten tarpeiden – tai niukkuuden – välillä ks. Keynes, J. M. (1930) Economic possibilities for our grandchildren. www.econ.yale.edu/smith/econ116a/keynes1.pdf; Pulkki, J. 2010 Voitonhimon ongelma. Tiedepolitiikka 4/2010

[11] Tällaisen ajattelun aatehistoriaa tarkastelen yhteiskunta- ja kasvatusfilosofisesti tulevassa artikkelissani ”Kilpailun aikakauden herooisista kasvatusihanteista”. Artikkeli ilmestyy V. M. Värrin, A. Saaren ja O. J. Jokisaaren toimittamassa teoksessa (kirjan nimi ja kustantaja vielä auki) vuonna 2013

[12] Ks. Bourdieu, P. & Wacquant, L. 1995. Refleksiivisen sosiologian tarkoitus. Teoksessa: Bourdieu, P. & Wacquant, L. Refleksiiviseen sosiologiaan. Tutkimus, käytäntö ja yhteiskunta. Joensuu: Joensuu University press, s.145–146

[13] Tämä ei tietysti tehnyt minusta myöskään kokonaan kilpailemisen sivuuttavaa, olin samalla osa elämänmuotoni käytäntöjä ja arvoja

[14] Vuosi oli muistaakseni 1996, taekwondon tyylisuunta ITF ja sarja ylempien värivöiden raskain. Nykyisin SM-kilpailuja ei tietääkseni järjestetä värivöille, vaan ainoastaan mustavöisille, jolloin olin lopettanut kilpailemisen.

[15] Samalla opin myös, että kilpailutilanteessa kuuluu yrittää voittaa eikä jättää yrittämättä.

[16] Heidegger, M. 2000 Oleminen ja aika. Tampere Vastapaino, s.164–169

[17] Klemola, T. 1998. Ruumis liikkuu – liikkuuko henki? Fenomenologinen tutkimus liikunnan

projekteista. Tampere: Tampereen yliopiston jäljennepalvelu, s.27–31

[18] Kyynisyys estää todellisuuden todenmukaista havainnointia. Ks. Pulkki, J. 2010 Voitonhimon ongelma. Tiedepolitiikka 4/2010

[19] Enkö kuitenkin ole vain kateellinen muiden menestyksestä, katkera siitä, etten itse saavuttanut mitään ”todellista” menestystä? Saattaisin toki ollakin, jos suuntaisin tajuntani huomiokykyä yhä uudelleen kilpailun maailmaan ja vertailisin itseäni tietyissä sovinnaisissa menestyneen ihmisen mittapuissa. Keskittyminen itseisarvoisena koettuun toimintaan (ks. Csikszentmihalyi, M. 1975. Beyond Boredom and Anxiety. San Francisco: Jossey-Bass Publishers) sekä vertailusta pidättyminen vähentävät virikkeitä kateuden tunteiden kokemiselle. Kateus tulee tarpeelliseksi, jos en tiedosta, mitä elämältäni syvimmiltään haluan ja tarvitsen (ks. Alberoni, F. 1993 Kateus. Helsinki: Otava)

[20] Sirkku Aho, 1996 Lapsen minäkäsitys ja itsetunto. Helsinki: Edita, s.25

[21] Emt.

[22] Vrt. Pulkki, J. 2007 Kilpailun kasvatuksellisista ongelmista. Pro Gradu. Tampereen yliopisto, http://tutkielmat.uta.fi/pdf/gradu01933.pdf, s. 167-169

[23] Ks. tällaisen metodin käytöstä, jossa yhtä kokemusta sovelletaan vastaavan kokemuksen ymmärtämiseen Varela, F. 1999. Ethical Know-How. Action, Wisdom, and Cognition. Stanford, California: Stanford University Press.

[24] Vrt. Csikszentmihalyi, M. 1975. Beyond Boredom and Anxiety. San Francisco: Jossey-Bass Publishers

[25] Ks. Thompson, E. 2001. Empathy and Consciousness. Journal of Consciousness Studies

Volume 8, No. 5-7, May-July 2001 http://www.imprint.co.uk/jcs_8_5-7.html

[26] Tässä kohden ajatteluni on ottanut vaikutteita zen-filosofiasta.

[27] Meditaatio-opastuksesta ks. esim. Klemola 2002 Filosofian harjoitus – harjoituksen filosofia. Niin & Näin 3/2002 http://netn.fi/sites/netn.fi/files/netn023-06.pdf. Laajemmin aiheesta ks. esim. Klemola, T. 2005 Taidon filosofia – Filosofin taito. Tampere: Tampere University Press.

[28] Ks. Ahlman, E. 1982. Ihmisen probleemi. Johdatus filosofisen antropologian kysymyksiin. Jyväskylä: Gummerus.s.91–131

[29] Buddhistisessa filosofiassa tästä käytetään nimeä dukkha. Klemolan fenomenologisissa tutkimuksissa asia on todettu niin ikään. Ks. esim. Klemola, T. 2005 Taidon filosofia – Filosofin taito. Tampere: Tampere University Press.

[30] Tällaista ajattelua tulee soveltaa suhteellisiin tarpeisiin. Absoluuttisessa niukkuudessa elävän onnellisuutta estää aito puute, nälkä, sairaus ja hätä.

[31] En puhu pelkästä rationaalisten ajatustapojen muutoksesta, vaan ihmisen tietoisuuden transformaatiosta kattaen järjen lisäksi ainakin tahtoelämän, tunteet ja uskomukset.