Menneen perjantaipäivän kovin urheilu-uutinen oli, että sain Salibandy-lehden uusimman numeron. Jostain käsittämättömästä syystä se putkahti postin mukana ovesta sisään, vaikka 1) en ole alkaneella kaudella toistaiseksi minkään salibandyjoukkueen jäsen tahi muuten maksanut mitään maksua ja 2) en ole nähnyt vaivantynkää ilmoittaa uutta osoitettani liittoon. Näin muutaman juodun oluen jälkeen yömyöhällä voisin keksiä meheviä salaliittoteorioita siitä, miksi olen lehden saanut, mutta jääköön teorioimatta. Kiitos, joka tapauksessa.

Salibandyliitto herätti aikanaan kummaksuntaa valitessaan Matti Ahteen puheenjohtajakseen, mutta jos hänen henkilönsä tiettyyn osaan kohdistuvat epämääräisyydet unohtaa, minulle on aina jäänyt mielikuva Ahteesta hyvänä urheiluvaikuttajana. Salibandy 4/2003:n pääkirjoituksessa Ahde esittelee liiton tulevaisuudentavoitteita, ja luen niistä sikäli hyvin mielin, että liitto vaikuttaa olevan pientä isommalla asialla. Jos piirrettäisiin käppyröitä eri urheilulajien suosioista harrastaja- ja joukkuemäärien mukaan, salibandy erottuisi kilpailijoistaan selvästi ja eritoten suhteellisessa vertailussa olisi aivan ylivoimainen. Salibandyliitosta tullee ennen pitkää lajiliitoistamme tärkein. Syystäkin, sillä laji on mitä helpoin harrastaa. Perustan väitteeni siihen, että tiedän niin isäni kuin äitini pelanneen sählyä, eikä heidänkaltaisten sählynpeluu ole ihan pikku juttu, uskokaa pois.

Kirjoituksen kommentointi on suljettu.
Kirjoitusten kommentointi suljetaan 30 päivää kirjoituksen julkaisun tai viimeksi jätetyn kommentin jälkeen.