Eilisen Alpo Suhos -lainan suuren suosion vuoksi lainaamme tänäänkin Suhosen kirjaa Kirje urheilijalle.

Taito on — — yksilöllinen ominaisuus. Sellaista asiaa kuin ”kollektiivinen taito” ei ole olemassa. Esimerkiksi kesällä 2002 jalkapallon maailmanmestaruuden voittaneesta Brasiliasta monet sanoivat, että se oli loppuottelussa Saksaa ”taitavampi joukkue”. Ei ollut, vaan brasilialaiset pelaajat, yksilöt olivat saksalaisia pelaajia taitavampia. Puheet ”paremmasta joukkueesta” ovat paitsi näköharhan synnyttämiä sisällöttömiä lauseita, myös sellaista urheilukieltä, jonka takaa kuuluu ”järjestelmien” ääni.

Kun luodaan järjestelmää, esimerkiksi pelijärjestelmää, edellyttää se viime kädessä yksilöiden taidon uhraamista tehokkuudelle. Näin se, mihin alun perin on tähdätty kuoleentuu — kuten kävi kyseisissä jalkapallon MM-kisoissa esimerkiksi huippuluokan yksilöitä vilisseelle Italian joukkueelle. Italian valmentajan Giovanni Trapattonin pelisysteemi yksinkertaisesti tukahdutti joukkueelta löytyvien yksilöiden osaamisen, yksilöllistä osaamista alihyödennettiin — ja paradoksaalisesti alihyödyntämisen, jos minkä, luulisi olevan talouselämän etiikalla toimivalle huippu-urheilulle jopa häviämistä suurempi synti.

Tehokkuuden ja voittamisen vaatimukset ovat ristiriitaisia yksilöllisen taidon ja pelin dynamiikan suhteen. Yksilöllistä taitoa on mahdoton hallita. Esimerkiksi jääkiekko perustuu kiekon kaoottiseen, järjestäytymättömään ja irrationaaliseen liikkeeseen. Nämä ovat eri suuntiin vetäviä komponentteja. Miten ”valmennat”, kun pitäisi voittaa, olla joukkueena tehokas kuitenkaan menettämättä loppujen lopuksi pelin ratkaisevaa yksilöllistä taitoa ja ulottuvuuksia — ja kiekko voi koko ajan pompata mihin suuntaan tahansa, ja suurimman osan aikaa kiekko on vielä ei-kenenkään hallussa?

Eilisen lainauksen kommenteissa Mika kirjoittaa:

Alpon kirjoitukset ovat mielenkiintoisia ja tulee tunne, että jossain siellä kulkee totuuden punainen lanka.

Mutta kun yrittää miettiä samoja asioita sovellettuina käytännön urheilun tilanteisiin, tuntuu, että niitä ei saa venytettyä kohtaamaan toisiaan.

Todellakin. Urheilua ei tunnu millään saavan typistettyä vain-muottiin.

Sehän on vain urheilua? — Hah!