Petteri Sihvonen Urheilulehden (nro 16, 22.4.2005) kolumnissaan:
[O]lisi katkaistava pelaajien ja valmentajien mitään sanomattoman nonsense-puheen loputon virta. Tämä on suuri haaste urheilujournalismille. Avainkysymys on: Mitä journalistit sallivat, että heille puhutaan? Puhumattakaan siitä, että mitä he välittävät television, radion ja lehtien kautta eteenpäin omille katselijoilleen, kuulijoilleen ja lukijoilleen.
Sählyhavaintoja:
*Valmentajat, jotka eivät (sillä hetkellä) osaa muotoilla mitään fiksua sanottavaa.
*Valmentajat, jotka kysymyksiin vastaamisen sijasta haluavat puhua mieltään sillä hetkellä askarruttavista asioista.
*Valmentajat, jotka eivät halua kertoa asioita ja siksi joko vaikenevat tai puhuvat jostain ihan muusta.
*Valmentajat, jotka haluavat median kautta vaikuttaa pelaajiinsa / vastustajaan / erotuomareihin / päättäjiin.
Toimittajan vastuulla on paljon. Välillä toimittaja tyytyy huojentumaan siitä, että sai edes jonkin lausunnon siteerattavaksi ja tyytyy siihen. Ei hyvä, mutta esimerkiksi jääkiekon kymmenien, satojen ja tuhansien toisiaan muistuttavien runkosarjapelien jälkeen inhimillistä.
Osaksi nonsensen jakeleminen johtuu myös ihan silkasta tietämättömyydestä. Muistan syksyn Karjala Cupin aikaisen kommentin, jossa Erkka Westerlund kuvaili vastustajan maalin syntyä ja voin taata, että jutun kirjoittanut toimittaja ei ymmärtänyt, mitä Westerlund tarkoitti.
Avokatsomo 2003—2008