torstaina 29. syyskuuta 2005
Joukkuepalloilullinen näkökulma
Olin taannoin menossa bussilla hallille, kun kaksi arviolta kymmenvuotiasta edessäni keskusteli. Varustuksesta päätellen salibandya pelaamaan menossa.
- Miks sä sit lopetit sen fudiksen, kuului toinen kysyvän.
- No ku se valmentaja aina vaan huus koko ajan, toinen vastasi ja lisäsi:
- Enkä mä päässy ikinä matseissa pelaamaan.
Samaan ongelmaan isommin pureutui Ajankohtaisen kakkosen juniori-ilta.
En saa kiinni tuosta Petteri Sihvosen ja kumppanien väitteestä, että Nuori Suomi -ajattelu söisi huippu-urheilulta tyypit. Ja vaikka söisi, en ymmärrä, mikä menetys se olisi, jos moni samalla pääsee nauttimaan urheilusta ja pelaamisesta sen sijaan että pureskelisi tuppea penkillä.
Ja mikäpä estää niitä huipulle haluavia harjoittelemasta omalla ajallaan vaikka kuinka, vaikka peliaika otteluissa jaettaisiinkin tasaisesti. Tai kuten arvostamani pohjoisen urheiluajattelija Anderson sanoo:
Huipulle ei pääse pelkästään seurojen ohjatulla harjoittelulla. Tarvitaan helevetin paljon omatoimista reeniä tekniikan hiomiseksi. Ei se tarkoita sitä, että on ”järjestelmän ulkopuolella”.
Sanoo myös, Anderson:
Urheiluseurat eivät voi olla vastuussa kaiken suomalaisen läskin liikuttamisesta. Jos ei tahdo kilpailla ikinä, täytyy löytää joku muu tapa liikkua, mutta se ei minusta kuulu seuratoiminnan piiriin, ellei sitten perusteta sellaista seuraa, jossa tämä iltapäiväkerhotavoite on selvä.
Osittain samaa mieltä. Olisi hienoa, jos seuroilla riittäisi resursseja liikuttaa myös muita kuin tosissaan pelaavia, mutta kun vuoroja ei riitä. Vetäjiäkään ei tahdo riittää tosissaan pelaavillekaan, ja epäilen, kuinka monen vaikkapa salibandyvalmentajan motivaatio riittää lähteä vetämään pelailujoukkueita. Silti jotain surkeaa on tässä, että C-junioreihin asti intoa riittää ja kilpailun koventuessa ja muiden kiireiden tullessa suuri osa lopettaa. Osa perustaa sitten aikuisena kaverien kanssa höntsyporukan ja aloittaa uudelleen toiselta pohjalta, mutta silti.
Kysehän ei toki ole vain siitä, että fanaattiset valmentajat haluaisivat pudottaa huonot joukkueesta. Kun motiivit joukkueen toiminnalle eivät ole kaikille samat, riittää myös vanhempia, jotka ihmettelevät, miksi kömpelö janipetteri saa pelata. Riittää myös pelaajia, jotka kysyvät, miksi kankea mikametteri pelaa tärkeässä matsissa kun parempia on huilivuorossa. Pelaajilla tapaa olla oma selkeä käsityksensä joukkueen hierarkiasta eikä se käsitys ole aina mukavan pehmeä ja pörröinen.
Siinä olen Petteri Sihvosen kanssa samaa mieltä, että ylhäältä ohjatun pehmoilun tuominen kentälle ja koppiin ei ole pelkästään hyvä asia. Peli on kovaa, ja kenttä ja koppi ovat hyvä paikka oppia se. Samalla kuitenkin valvottu ja melko turvallinen paikka.
Monta totuutta. Mutta toivottavasti se futiksen lopettanut pikkupoika pääsee ainakin salibandyssa pelaamaan myös matseissa.
Kirjoittaja ei ole toiminut juniorivalmentajana eikä ollut ohjatussa valmennuksessa.
Kommentit
-
Olen ollut juniorivalmentaja, olen valmentajan poika ja olen ollut ohjatussa valmennuksessa. Olin myös aikoinaan ihan hyvä pelimies.
Silti olen Nuori Suomi -systeemin kannattaja.
Tuppaa olemaan niin, että historiaa kirjoittavat voittajat, eli tässä tapauksessa ne huipulle - tavalla tai toisella, pelaajana tai valmentajana - päässeet, joiden mielestä kaikki onkin aina mennyt hyvin.
Ei kaikki aina ole hyvin, ja aina voi parantaa. Ei Nuori Suomessakaan kaikki ole loistavasti, mutta perusajatus on hyvä.
Kun itse pelasin D-junioreissa, naapuriseura-Jokerit pelasi ottelunsa käytännössä yhdeksällä pelaajalla, joiden joukossa Teppo Kivelä, Markus Ketterer, Waltteri Immonen ja Pentti Lehtosaari. Ihan hyvällä prosentilla seura vei huippujaan eteenpäin, joten ilmeisesti kaikki meni hyvin?
Vai..?
Uskon kuitenkin myös, että motivaatio ja rakkaus lajiin lähtee yksilöstä itsestään, ja jos lätkästä/fudiksesta/salibandystä oikein tykkää, sitä löytää aina jonkin jengin, jossa pelata. Sopivalla tasolla.
-
Nuori Suomen ongelmat ovat nähdäkseni hieman samoja kuin mitä koulumaailmassa on jo kauan ollut. Eli kun porukan osaaminen on kirjavaa, se asettaa valmentajalle/opettajalle kovat vaatimukset. Kuten TV2 juniorikeskustelussakin mainittiin, mikään ei estä Nuori Suomi -ajatusta toteuttavaa joukkuetta eriyttämään toimintaansa joukkueen sisällä harjoituksissa. Ts. kehityksessä pitemmällä olevat painivat jonkin hieman haasteellisemman ongelman kanssa toisessa päässä ja kehityksessä hieman jäljessä olevat yksinkertaisempia asioita toisessa päässä. Kuulostaa helpolta näin kirjoitettuna ja ääneen lausuttuna, mutta käytännössä se ei sitä ole. Junnuvalmentajat tekevät hommaa hyvin usein ihan talkoopohjalta. Harvalla riittää oikeasti ammattitaito siihen että lähtisi arvioimaan pelaajien kehitysvaiheita ja kaiken päälle vielä suunnitella erilaisia harjoitteita eri tasoilla oleville junnuille. Helpompaa on lähteä jommalle kummalle äärilaidalle; joko vain parhaat pelaa tai sitten kaikki pelaa tasan yhtä paljon. Mielestäni huonoja vaihtoehtoja molemmat.
Itselleni jäi keskustelusta monta kysymysmerkkiä mieleen, ehkä suurimpana seuraava:
Miksi ei voitaisi tehdä jo, sanotaan 10-12 vuotiaissa junnuissa tasojoukkueita? Kaikki voisivat treenata ihan yhtä paljon, mutta kaverit olisivat samalla tasolla. Liikuttaisiin siinä lähikehityksen vyöhykkeellä koko ajan, oli sitten kyseessä heikompilahjainen tai lahjakas. Pelaaminen omantasoisten kanssa kehittää ja samalla onnistumiset jakaantuvat tasaisemmin. Ongelma tässä varmaan tulee siinä, mitä Sihvonenkin sanoi. Harva haluaisi siihen ”heikompaan” joukkueeseen, puhumattakaan jostain pelailuryhmästä.
Ja niin, mielestäni kaikkien pitää saada pikkujunnuina (alle 14-15 -vuotiaina) pelata eikä pelkästään mitään jämäminuutteja. Toisaalta, mielestäni suurinta harrastuneisuutta ja motivaatiota omaavien pitää saada pelata eniten. Mielestäni tasa-arvoa ei ole kaikille kaikkea yhtä paljon, se on tasapäistämistä.
-
Itse toimin saman seuran saman ikäluokan ”huonoimman” joukkueen valmentajana. Kun ikäluokassa oli reilut 60 innokasta kiekkoilijaa, seurassa tehtiin kolme tasojoukkuetta, josta sitten kauden aikana siirrettiin poikia kehityksen mukaan.
Kyllä niitä tasoryhmiä tehdään.
Jotenkin tuntuu, että ennen seuroja oli enemmän. Heh. Sen sijaan, että oltaisi tehty tasoryhmä seuraan XXX, sinne ei vain enää otettu uusia pelaajia, kun se oli täysi. Kun ei päässyt Jokereihin, sai mennä Kontulan Jokereihin, jos ei päässyt sinne, sai mennä Puotinkylän Valttiin. Tai jotain.
-
Kiitos kirjoitukseni kommentoinnista Mika.
Juuri resurssipulan takia seurat eivät mielestäni voi olla vastuussa kovin monesta eri lähtökohdista tulevan liikunnan järjestämisestä. Seurat tarjoavat tietyn tien, ja muut järjestöt toisen. Onhan paljon myös sellaisia lajeja, joihin kilpaileminen ei samalla tavalla liity kuin palloiluun. Ne tuppaa vaan joskus palloilijalta unohtumaan…
Musta tuntuu, ja hieman kokemus tätä tunnetta tukee, että jos palloilujoukkue/-porukka ei suuntaudu kilpailullisesti, täytyy olla joku muu koossapitävä voima, kuten kavereiden höntsyporukoissa se kaveruus. Muuten se toiminta jää usein aika lyhytaikaiseksi, valitettavasti, vaikka innostusta puheen tasolla olisi paljonkin.
-
Minä olen miettinyt että kuinka paljon internet vaikuttaa junioreiden ja heidän vanhempiensa kilpailuasenteeseen?
Itse pelasin poikasena jalkapalloa, meidän joukkue voitti kahtena vuonna jonkun piirisarjan (huom en tiedä edes mistä sarjasta oli kyse) mutta en muista että koskaan olisin ollut tietoinen sarjamestyksestä. Valkku vain ilmoitti jonkun matsin jälkeen että ”Noniin pojat, tämä voitto varmisti meidän mestaruuden”. Siihen aikaan sarjataulukko tuli kotiin pari kertaa kaudessa jonkun kausijulkaisun välissä.
Nykyään (ainakin salibandyssä jonka piirissä toimin) nappulat seuraavat tarkasti netin kautta omia sarjataulukoitaan, spekuloivat nettipalstoilla lohkojakoja ja pistepörssejä jne. Kyllä sillä on varmaasti jonkinlainen vaikutus koko junioriurheiluun.
Itse kai olen esimerkki teinivuosien kynnyksellä palloilun lopettaneesta pelaajasta. Kiinnostus jalkapalloon hiipui, eikä valmentajien esimerkillinen motivointi tuottanut tulosta. Eli pelaaminen jäi, enkä usko että mitkään Fair Play systeemit olisivat minun päätöstä mihinkään muuttaneet.