Itse pelasin poikasena jalkapalloa, meidän joukkue voitti kahtena vuonna jonkun piirisarjan (huom en tiedä edes mistä sarjasta oli kyse) mutta en muista että koskaan olisin ollut tietoinen sarjamestyksestä. Valkku vain ilmoitti jonkun matsin jälkeen että ”Noniin pojat, tämä voitto varmisti meidän mestaruuden”. Siihen aikaan sarjataulukko tuli kotiin pari kertaa kaudessa jonkun kausijulkaisun välissä.

Nykyään (ainakin salibandyssä jonka piirissä toimin) nappulat seuraavat tarkasti netin kautta omia sarjataulukoitaan, spekuloivat nettipalstoilla lohkojakoja ja pistepörssejä jne. Kyllä sillä on varmaasti jonkinlainen vaikutus koko junioriurheiluun.

Itse kai olen esimerkki teinivuosien kynnyksellä palloilun lopettaneesta pelaajasta. Kiinnostus jalkapalloon hiipui, eikä valmentajien esimerkillinen motivointi tuottanut tulosta. Eli pelaaminen jäi, enkä usko että mitkään Fair Play systeemit olisivat minun päätöstä mihinkään muuttaneet.

Juuri resurssipulan takia seurat eivät mielestäni voi olla vastuussa kovin monesta eri lähtökohdista tulevan liikunnan järjestämisestä. Seurat tarjoavat tietyn tien, ja muut järjestöt toisen. Onhan paljon myös sellaisia lajeja, joihin kilpaileminen ei samalla tavalla liity kuin palloiluun. Ne tuppaa vaan joskus palloilijalta unohtumaan…

Musta tuntuu, ja hieman kokemus tätä tunnetta tukee, että jos palloilujoukkue/-porukka ei suuntaudu kilpailullisesti, täytyy olla joku muu koossapitävä voima, kuten kavereiden höntsyporukoissa se kaveruus. Muuten se toiminta jää usein aika lyhytaikaiseksi, valitettavasti, vaikka innostusta puheen tasolla olisi paljonkin.

Kyllä niitä tasoryhmiä tehdään.

Jotenkin tuntuu, että ennen seuroja oli enemmän. Heh. Sen sijaan, että oltaisi tehty tasoryhmä seuraan XXX, sinne ei vain enää otettu uusia pelaajia, kun se oli täysi. Kun ei päässyt Jokereihin, sai mennä Kontulan Jokereihin, jos ei päässyt sinne, sai mennä Puotinkylän Valttiin. Tai jotain.

Itselleni jäi keskustelusta monta kysymysmerkkiä mieleen, ehkä suurimpana seuraava:

Miksi ei voitaisi tehdä jo, sanotaan 10-12 vuotiaissa junnuissa tasojoukkueita? Kaikki voisivat treenata ihan yhtä paljon, mutta kaverit olisivat samalla tasolla. Liikuttaisiin siinä lähikehityksen vyöhykkeellä koko ajan, oli sitten kyseessä heikompilahjainen tai lahjakas. Pelaaminen omantasoisten kanssa kehittää ja samalla onnistumiset jakaantuvat tasaisemmin. Ongelma tässä varmaan tulee siinä, mitä Sihvonenkin sanoi. Harva haluaisi siihen ”heikompaan” joukkueeseen, puhumattakaan jostain pelailuryhmästä.

Ja niin, mielestäni kaikkien pitää saada pikkujunnuina (alle 14-15 -vuotiaina) pelata eikä pelkästään mitään jämäminuutteja. Toisaalta, mielestäni suurinta harrastuneisuutta ja motivaatiota omaavien pitää saada pelata eniten. Mielestäni tasa-arvoa ei ole kaikille kaikkea yhtä paljon, se on tasapäistämistä.

Silti olen Nuori Suomi -systeemin kannattaja.

Tuppaa olemaan niin, että historiaa kirjoittavat voittajat, eli tässä tapauksessa ne huipulle – tavalla tai toisella, pelaajana tai valmentajana – päässeet, joiden mielestä kaikki onkin aina mennyt hyvin.

Ei kaikki aina ole hyvin, ja aina voi parantaa. Ei Nuori Suomessakaan kaikki ole loistavasti, mutta perusajatus on hyvä.

Kun itse pelasin D-junioreissa, naapuriseura-Jokerit pelasi ottelunsa käytännössä yhdeksällä pelaajalla, joiden joukossa Teppo Kivelä, Markus Ketterer, Waltteri Immonen ja Pentti Lehtosaari. Ihan hyvällä prosentilla seura vei huippujaan eteenpäin, joten ilmeisesti kaikki meni hyvin?

Vai..?

Uskon kuitenkin myös, että motivaatio ja rakkaus lajiin lähtee yksilöstä itsestään, ja jos lätkästä/fudiksesta/salibandystä oikein tykkää, sitä löytää aina jonkin jengin, jossa pelata. Sopivalla tasolla.