Avokatsomo ylpeänä esittää kirjoittajavahvistus Toni Lötjösen kirjoituksen ”Turussa pyyhkii hyvin”.

Turkulaisten salibandyseurojen toimistoissa uusi vuosi on vaihtunut perinteisissä merkeissä. Raketit on poksauteltu ja kuohujuomat nautittu — maltillisesti tosin, ehkä keväällä sitten on aihetta suurempaan juhlaan. Tinatkin on valettu ja on aika ennustaa mitä vuosi 2006 tuo tullessaan.

Yhdessä vai erikseen?

Mennyt vuosi ei tarjonnut vaativalle turkulaiselle salibandy-yleisölle sitä menestystä mitä oli toivottu. Nousu jäi haaveksi keväällä ja managereiden haaveihin ei tarttunut tänäkään vuonna niitä isoja kaloja siirtomarkkinoilta. Aurajoen reikäpalloväen viime ja todennäköisesti tulevankin vuoden mantra on milloin ja miten turkulainen seura pelaa Salibandyliigassa. Puheenaiheeksi on etenkin noussut turkulaisvoimien yhdistäminen. Vastauksia fuusioiden ja fissioiden hyödystä tuntuu löytyvän etenkin lajin asiantuntevimmista lähteistä eli foorumeilta ja hallien kahvioista. Vastauksia yhden suurseuran tai kilpailutilanteen hyötyihin ja haittoihin voi hakea urheilun identtisestä kaksosesta — talouselämästä. Teennäisesti luotu suurseura vastaisi talouselämässä monopolia. Kilpailun puuttumisen johdosta monopolille on ominaista, että tuotanto ja tehokkuus vähenevät eli homma laiskistuu.

Kilpailutilanteessa on yritys tai joukkue pakotettu kehittymään ja oppimaan. Paikalliskilpailu voidaan siis nähdä eteenpäin vievänä voimana. Oma toiminta on oltava kunnossa ja sitä on pystyttävä kehittämään, muuten ne kuuluisat ”omat koirat” purevat seuraavan kauden derbyssä. Tampereella menestyksen vaakakuppi on heilahdellut muutaman vuoden välien Classicilta Gunnersille ja päinvastoin. Menestystä valtakunnallisesti on tullut hyvin, vaikka se mestaruus puuttuukin. Tosin mestaruusjuhlia ei ole muuallakaan Kehä III:n ulkopuolella vietetty ihan äskettäin. Viimeksi ”poika” matkasi pääkaupunkiseudulta vuonna 1994. Salibandyvaltikka on siis asettunut vahvasti Helsinkiin eikä vähiten kovan paikalliskilpailun johdosta. HIFK on osoitus siitä, että jo vuosia sitten tehdyt virheet vaikuttavat edelleen seuran imagoon. SSV ja Oilers vastaavasti ovat vuosia rakentaneet imagoa seuroista, joissa asiat hoidetaan niin kuin on sovittu. Tapanilan Erässä on selkeä ”timantinhioja”-seuran imago. Jokainen pääkaupunkiseudun joukkue omaa siis vahvan oman identiteetin.

Kaikilla kolmella turkulaisseuralla on myös vahva oma identiteetti, mikä mahdollistaa menestymisen näiden omilla resursseilla ja tavoitteilla. AFC Campus ei ole Turun suurseura ja joukkue elää pitkälti yleismies Penttilän ympärillä. Soppaa ei siis ole sekoittamassa liikaa kokkeja, ja tämä näyttää toimivan seurassa. Seura on Turun AC Haki. Joukkue luo imagoa kaveriporukasta, joka ei harjoittele. Seurassa näyttää vallitsevan erinomainen fiilis. Seuran ongelmana on juniorityön puute, mutta pelaajamäärät ovat Turun seudullakin jo niin suuret että menestyä voi ilman sitäkin. TPS on seura, jolle nousupaineita on viime vuodet kasattu. Liitossakin ajateltiin auttaa seuraa tavoitteessaan laajentamalla sarjaa. Perinteikäs Palloseura on etulyöntiasemassa neuvoteltaessa yhteistyökumppanien ja sponsorien kanssa, mutta edes Loviisan säbänero, Ray Backmankaan ei ole saanut houkuteltua pelimiehiä Caribian kumiparketille. FBC on leimautunut sympaattiseksi seuraksi, jossa asiat hoidetaan hyvin. Maine on kiirinyt Turun ulkopuolellekin ja seura on saanut useita vahvistuksia kentälle ja penkin taakse. HIFKin tapaan FBC:ssä on nyt menossa uusi rakennusvaihe. Nuoria ajetaan sisään ja todelliset tavoitteet on asetettu tätä kautta pidemmälle.

Entä jos?

Nousu Salibandyliigan ei ole helppoa, eikä sen pidä sitä ollakaan. Seurojen yhdistyminen ei mitenkään takaisi nousua pääsarjatasolle. Keinoja ja mahdollisuuksia toteuttaa nousu salibandyn luvattuun sarjaan on olemassa monia, mutta yhtään varmaa keinoa nousta tai voittaa mestaruus ei ole. Ehkä hallien käytävillä viihtyvällä turkulaisella Roman Abramovitsilla olisi edellytykset luoda puitteet varmalle nousulle.

Paikallinen salibandy on ollut paljon huonommissakin kantimissa, mutta nyt paniikkinappula on painettu pohjaan ja pyyhettä ollaan heittämässä kehään. Entä jos nousu tapahtuukin tänä keväänä? Tai ensi vuonna tai sitä seuraavana. Turkulainen liigajoukkue pystyisi varmasti poimimaan toisista seuroista haluamiaan pelaajia. Kyseisellä seuralla olisi selkeä oma identiteetti, oma vahva kannattajajoukko sekä sponsoreiden ja median kiinnostus seuraan olisi taattu. Voitaisiin puhua talouselämän termein luonnollisesta monopolista. Mahdollisuudet ja taloudelliset resurssit tuoda Turkuun 1—5 liigatason vahvistusta muualta luulisi olevan paljon helpompaa kuin esimerkiksi Lappeenrantaan tai Hämeenlinnaan. Nousijan osa liigassa ei ole helppo ja usein on edessä hissiliike takaisin alas. Putoaminenkaan ei tarkoita katastrofia, sillä NST ja Trackers (RuRu) ovat nekin kokeneet pikaisen paluun divisioonaan. Edellä mainitut kaupungit ovat kuitenkin osoittaneet, että menestyminen on mahdollista myös heti nousun jälkeen. Hämeenlinnassa eletään jopa todellista salibandybuumia, joka varmasti olisi mahdollista myös Turussa.

Ei unohdeta että Turussa on monia asiansa osaavia taustahenkilöitä, paljon nuoria potentiaalisia pelaajia ja lajista kiinnostuneita katsojia, sekä lajia hyvin seuraava ja informoiva media. Vanhan vessapaperimainoksen sanoin: ”Hyvin pyyhkii!” Kivijalka on valettu huolella ja nyt on aika rakentaa puitteet ympärille. Jokainen seura omalla yksilöllisellä tavallaan.

Hyvää uutta vuotta 2006 turkulaiselle salibandyväelle
toivoo Toni Lötjönen

Toni Lötjönen pelaa salibandyä Ruotsin Elitserienissä Caperio Råsundan maalivahtina. Rauman Salban kasvatti on peliuransa aikana pelannut myös Haninge IBK:ssa (2004—2005), HIFK:ssa (2001—2004), FBC Turussa (2000—2001) ja SBS Porissa (1997—2000). Lötjösellä on vyöllään 6 miesten A-maaottelua.

Lötjönen tunnustaa olevansa innokas Avokatsomon lukija.

Kirjoituksen kommentointi on suljettu.
Kirjoitusten kommentointi suljetaan 30 päivää kirjoituksen julkaisun tai viimeksi jätetyn kommentin jälkeen.