Avokatsomo ylpeänä esittää kirjoittajavahvistus Jere Kaistisen kirjoituksen ”Kaiken mitä se vaatii?”.

Tällä ja osittain viime kaudellakin on lähes jokainen salibandyhörhö vuorollaan ilmoittanut huolenaiheensa pelin jatkuvasta koventumisesta ja rumien otteiden määrästä. Pikku-Kohosen reiden räjähtäminen vaikutti olevan nyt sitten se viimeinen korsi, joka toi monen katsomokeskustelun annin vihdoin ”julkisuuteen”. Kyynisesti voi todeta että sitä saa mitä tilaa. Kliseistä toki, mutta ah niin osuvaa.

Koko 2000-luvun ajan ja vähän pidempäänkin olen kuunnellut samaa väsynyttä virsilaulua siitä, kuinka ”mailaan hakkaaminen pitäisi kitkeä pois mutta mies miestä vastaan pitäisi saada vääntää paljon enemmän”. No nyt sitä saa vihdoin ja viimein ottaa niin että tuntuu. Onko tämä sitten kivaa?

Yksi syy tähän romurallisalibandyn ihannointiin oli tietenkin Ruotsi ja sen trendien seuraaminen. Ruotsi keksi vaihtaa vuosia sitten nopeassa tahdissa salibandynsä koripallosta käsipalloon, ja Suomi reagoi tietysti pikkuveljenä perässä. Kun kerran maaotteluissa tuli niin tuloksellisesti kuin konkreettisestikin turpaan, alkoi halleilla ja lehdistölausunnoissa systemaattinen kampanja sallivamman tuomarilinjan saamiseksi myös kotimaisiin sarjoihin. Tuloksena sitten oli miesten liigan ja vanhempien junnupoikien sarjojen meneminen aivan överiksi jo viime kaudella, muiden sarjojen reagoidessa vasta tälle kaudelle.

Itse rymistelyä huolestuttavampi ongelma on kuitenkin mielestäni jenkkityylisen ”Don’t get mad, get even” -ajattelun järkyttävän laaja yleistyminen. Koska kukaan pelaaja ei tänä päivänä halua olla se marmattava tissiposki joka ei kestä kontaktia, jää ainoaksi vaihtoehdoksi lähteä itse mukaan samaan valssiin. Nimiä sanomatta tarkkailkaapa vaikka muutamaa kapteenin nauhaa kantavan huippupelaajan otteita, ja verratkaa parin vuoden takaiseen. Toivottavasti tämä muskelien kilpavarustelu ei vain johda siihen, että hiukan vähemmällä adrealiinilla varustetut mailavirtuoosit joutuvat seuraamaan Pelén esimerkkiä. Peléhän tarinan mukaan kertoi lopettamisensa syyksi haluavansa potkia palloa, ei sukkia.

Valmentajien suhtautuminen näihin oman joukkueen kulmarottiin ja torpedoihin onkin sitten sellainen pyhä lehmä jota en kehtaa tämän seikkaperäisemmin ruotia. Vaikka suoranaista käskyttämistä ajeluihin ei esiintyisikään, niin silti aika harvassa joukkueessa myöskään tahallaan väärin pelaamisesta pelaajia sanktioidaankaan. Tästä aiheesta kuulee kyllä pelien jälkimainingeissa valkkujen kurkuista vaikka millaisia syytöksiä naapurikollegoja kohtaan, vaikka harvallapa meistä olisi oikeutta sitä ensimmäistä kiveä heittää. Ei minulla ainakaan.

Sumeilemattoman rappaamisen ja huonon käytöksen yleistymistä ei varmaankaan ole ainakaan vähentänyt sen erikoisosaajien jalustoille nostaminen. Wannabe-journalistien ja muiden nokkansa koputtelijoiden älytön vouhotus persoonien puuttumisesta salibandystä on johtanut siihen, että näitä legendoja ja väriläiskiä etsitään vaikka väkisin ja täysin väärin perustein. En tarkoita suinkaan (pelkästään) salibandyn omaa Dennis Rodmania eli Tedyä, josta on jostain syystä leivottu jonkinlainen asenteen ja taistelutahdon ruumiillistuma. Toki Tedyssä onkin pariin muuhun hakkuriin verrattuna aidosti jotain mystistä karismaa ja ihmisiä aina kiinnostavaa pahuutta. Onko se sitten oikeudenmukaista että Tedystä tehdään legenda ja Mikke Järvestä ei onkin sitten toinen tarina.

Tulevaisuudessa kuitenkin näkyy valoa. Koska apinoimme niin kiltisti Kansankotia joka asiassa, niin on helppo ennustaa että tämän päivän Ruotsin meininki tulee meille vuoden, kahden sisään. Ruotsi on mielestäni maaotteluiden ja Storvreta-junioriturnauksen perusteella palannut laajalla rintamalla takaisin pelityyliin joka suosii rynnimisen ja röhkimisen sijaan etupäässä henkilökohtaista taitoa. Yhdellä kädellä pelaaminen, rohkeat yksi vastaan yksi -haastamiset ja jopa ilmaveivitkin ovat Svea-Mamman lapsilla tällä hetkellä in.

Toivon tietenkin täysillä että Suomi voittaa vihdoin ja viimein kultaa Globenista. Jos ja kun näin käy, niin väitän ettei se ole sen ansiota että ruotsalaiset ovat hellänneet rappaamista ja me olemme alkaneet pelata kansallisissa sarjoissamme salibandyn sijaan vankilasählyä.

Jere Kaistinen

Kirjoittaja on helsinkiläinen salibandyaktiivi, joka on kaikkien kaveri.