Kaikki tuomiopäivän kliseet tähän. Keskiviikko on sen verran kamala päivä.
Kauden ensimmäisessä Turun paikallisessa TPS ja AFC Campus kohtaavat Caribian muovimatolla, ottelussa jossa TPS:llä on vain hävittävää. Vaikka joukkueiden keskinäisten ottelujen rekordi on vahvasti Campuksen puolella, Campus pelannut itsensä asemiin, joista se hävitessäänkään ei oikeastaan voi hävitä.
Jos Campus häviää TPS:lle, se häviää ammattimaiselle kilpajoukkuelle, joka harjoittelee tosissaan — ja totisena. Mikä tappio se sellainen on joukkueelle joka pelaa pelkästään omaksi ilokseen, olkoonkin että maamme toiseksi korkeimmalla sarjatasolla? Se ei ole mikään tappio.
Campus on mielikuvien tasolla voittanut jo siinä, ettei ole sortunut samaan prameiluun kuin TPS. Ei tappio ole silloin mikään tappio.
TPS taas ei paikallisottelussa voita voittamallakaan mitään. Julkisuus odottaa TPS:ltä vain ja ainoastaan kahta sarjapistettä. Tilanne on jopa niin omituinen, että maalin voittoakin voisi olla vaikea laskea TPS:n voitoksi.
Sillä voisiko urheilullinen kilpajoukkue olla tyytyväinen voittaessaan puuhastelijat kotiottelussa yhdellä maalilla? Tai vaikka kahdellakaan? Eikö sellaisesta tuloksesta jää päällimmäiseksi vain paha mieli?
Edeltävä runoilu on tietenkin roskaa. Kaksi sarjapistettä on vain kaksi sarjapistettä. TPS:n kantilta nähtynä tässä ottelussa jopa enemmän kuin tavallisesti. Itse asiassa kauden ensimmäisessä turkulaisessa paikallisottelussa kumpikaan joukkue ei voi hävitä. Kumpikin joukkue voi vain voittaa.
Mutta mitä pelissä sitten tulee tapahtumaan?
Sisäinen profeettani maalailisi mielellään vielä ilmaan urheilutotuuden: Jos TPS voittaa keskiviikkona Campuksen, TPS voittaa ykkösdivarin länsilohkon. Ja kohtaa liigakarsintojen ensimmäisessä vaiheessa Loviisan Torin.
Siinä sitä olisikin kohtalo Loviisasta Turkuun muuttaneelle TPS:n päävalmentaja Ray Backmanille.
Salibandyn paikallispelistä tulee hauska, otsikoi Turun Sanomat.
Avokatsomo 2003—2053