Naissalibandy.netissä Minna Hekanaho kirjoittaa mukavan pitkästi siitä, miten salibandystä tulee huippu-urheilua.
Ollakseen huippu-urheilija, tulee harjoitella paljon, koska protestanttisessa kulttuurissamme emme voi hevin sietää sitä, että muillakin keinoin voisi pärjätä. Huippu-urheiluksi halajavan lajin kannattaa siis voimakkaasti korostaa harjoitusmääriään, jotta saisi vaihdettua lökäpöksyimagon kunnon räkäposkimeininkiin. Doping-skandaali (ei kannabis) olisi tältä kantilta ajateltuna vain suotava, koska se osoittaisi miten vakavissaan tässä ollaan.
Hekanaho ei ehkä ole aivan tosissaan, mutta kirjoituksesta kyllä huokuu vahva kosketus salibandyn kasvukysymysten todellisuuteen.
Niillä keillä on mahdollisuudet vaikuttaa lajimme kehittymiseen toivoisi olevan kirkas käsitys siitä, miksi mitäkin tehdään kuten tehdään. Sokea muun maailman kopiointi ei ole okei — perustelujen pitää aina olla kunnossa.
Keillä muuten on mahdollisuudet vaikuttaa lajimme kehittymiseen? Ja kääntäen: keillä ei ole?
Osutte kovin oikeaan, hyvä ystävä.
Mun mielestä kaikilla osallistujilla on, mutta näkyvämmän muutoksen aikaansaaminen on vaikeaa. Jopa niille, joilla on enemmän valtaa.
Mutta minäpä tiedän kenellä on vastuu; se on kyseisiin tehtäviin palkatuilla toimihenkilöillä.
Minulla ainakin on sillä valmennan kolmea eri ikäryhmän joukkuetta juniorisarjoissa.
Otan pestini vakavasti, mutta hauskaa pitää aina olla. Samaa vaadin junioreiltakin.
Meillä kaikilla on mahdollisuus vaikuttaa ja tehdä salibandykulttuuria.
ps. Salibandyliigan PlayOff ja PlayOut veikkaukset pyörii ym. linkissäni :)
Avokatsomo 2003—2053