Avokatsomo ylpeänä esittää kirjoittajavahvistus Esko Simosen kirjoituksen ”Loiset seuraavat ja asiakkaat urheilevat”.
Kirjoitus selvittää Avokatsomon kommenttiosastolla viime aikoina pariin otteeseen esiin nousutta näkökulmaa siitä, miten urheilu ja urheilun seuraaminen eivät ole sama asia.
Kautta aikojen on ollut maailman parantajia, jotka saavat jotain aikaan. On myös ”parantajia”, joilla on vain tapana levitellä taikasanoja, loitsuja ja hokemia, hyvässä tarkoituksessa. Monet heistä käyttävät kannustavaa ilosanomametodia, siitä pitävät kaikki. Useat piilottavat oppinsa sapekkaaseen hampurilaiseen, joka ei maistu, jos ei ole nälkä.
Jos heiltä on puuttunut kokemusta, tietoa ja osaamista, niin vahva usko erinomaiseen hokemametodiin on korvannut kaiken. Aina kuitenkin joku toinen ”ei ole tehnyt jotain, on tehnyt väärin tai ei osaa”. Nykyisin infotulvassa joutuu oikeasti arvioimaan, millä erottaa parantajan ja ”parantajan” toisistaan. Ainakin parantajien urheilukuvassa ja osaamisessa on huikeita eroja. Usein joutuu jopa arvailemaan, että sanovatko he todella sitä, mitä sanat tarkoittavat.
Käyttäisin mieluiten sanaa urheilu, mutta sen käyttäjä voi tarkoittaa aivan, mitä sattuu. Joku nielee sanan ja joku ei. Tarkistin sanan merkityksen useasta lähteestä ja varmuuden vuoksi monella kielellä. Kaikkialla oli sama merkitys: urheilu on liikuntaa, kilpailemista, siis urheilemista. Olen aina ymmärtänyt sanan juuri niin. Väärinkäsityksen välttämiseksi on nyt pakko käyttää muotoa urheileminen.
Urheileminen on hyvä sana. Se on tekemistä ja tekemisestä vastaa aina joku itse, siitä ei ole tilivelvollinen, ei ainakaan pitäisi olla. Sitä voi tehdä paljon tai vähän. Tekemisen määrä ei erota harrastelijan urheilemista kilpaurheilemisesta, kun tunnen monia, joiden harrastepohjainen liikuntapuuhailu ylittää monen kilpamenijän aktiviteetin määrän. Kun tekee kovasti ja tavoittelee kansainvälistä menestystä, se on huippu-urheilemista.
Urheilemiseen tarvitaan aikaa. Se ja vain se on tärkeintä ja usein pullonkaula. Huippu-urheilemiseen ja erityisesti menestymiseen tarvitaan muutakin, esimerkiksi osaamista ja urheilupaikkoja. Ilman muuta on hyödyllistä, että valmentaja, fysioterapeutti, huoltaja ja muut taustalla osaavat. Tähän saatetaan tarvita hieman rahaa. Urheilemisen näkökulmasta on epäoleellista ja aivan sama, mistä raha tulee, omasta pussista, ”pappa betalar” -osastolta tai jostain muualta, kunhan vähän tulee.
Mutta edes huippu-urheilemiseen ei tarvita ns. yleisöä. Esimerkiksi ampuja voi ihan rauhassa treenata ja kisailla ilman yleisöä. Ei toki yleisöstä harmia ole, kunhan se ei haittaa itse urheilemista.
Seuraaminen on myös tekemistä. Myös sitä voi tehdä paljon tai vähän. Mutta se on aivan erilaista tekemistä kuin urheileminen, sanoisin, että täysin erilaista. Seuraamisen paikoissa on iso kirjo, välttämättä ei tarvitse liikahtaa sohvalta tai tietokoneen ääreltä esimerkiksi katsomoon. On sekä fanaattisia että kevyesti ottavia seuraamista harrastavia. Myös tässä aika on tärkeää ja osaaminen ei haittaisi. Ehkä voisi lanseerata termin: huippuseuraaminen. Se on tietysti eri asia kuin huippu-urheileminen.
Huippu-urheileminen ei vaadi seuraamista, mutta seuraaminen on kuin loinen, joka saa elääkseen ravintonsa toisten urheilemisesta. Urheilemisen tekijät antavat loisille, siis seuraajille, kokoontumispaikan ja mahdollisuuden läpikäydä tunteiden kirjoa. Sellaisissa tilaisuuksissa seuraajat itse ovat pääroolissa. He muodostavat tunnelman keskenään. He itse ovat pukeneet fanipaidan päälle, he itse avaavat suunsa kannustaakseen, he itse heiluttavat lippua, he itse kantavat rummut saliin, he itse pulisevat foorumeilla. Jos seuraajat itse ei tätä tee, ei kukaan muukaan. Siinä seuraaminen ja urheileminen ovat samaa, itse on jotain tehtävä.
Joku aika sitten luin iltapäivälehdestä jutun: missä finaalien fiilis? Hämmästyin. Eikö urheilutoimittaja ollut havainnut, että kyllä pelaajat olivat aivan fiiliksissä. Ainakin urheilemisen saralla oli tutinaa ihan riittämiin. Toimittaja oli oikeasti analysoinut urheilemisen sijasta seuraamista.
Olen havainnut, että monet seuraamisen harrastajat ovat paikalla loisina. He loisivat omassa seuraajien porukassa. He odottavat, että muut seuraajat heiluttavat lippuja, pitävät älämölöä, rummuttavat, mutta itse ovat passiivisia. Ja jos muut eivät tee mitään, sanovat, että urheileminen oli huonoa.
Pah! Seuraaminen oli huonoa.
Parantajia kumpuaa sekä seuraajien rintamasta että urheilemisen rintamasta. Monet pysyvät omalla alueellaan. Urheilemisen toimijat parantavat urheilemista ja seuraajat heittävät ajatuksiaan seuraamisesta. Mutta erityisesti äänekkäimmillä on tapana antaa neuvoja ja erityisesti vaatimuksia nimenomaan oman viiteryhmän ulkopuolelle, sille alueelle, jossa itse ei tarvitse tehdä mitään. Seuraamisen harrastajat neuvovat, miten urheilemista tulisi tehdä, ja urheilemisen tekijät neuvovat seuraajia. Olen hyvin harvoin nähnyt näissä neuvoissa hyviä toteutettavia ajatuksia.
Joitakin saattaa häiritä, kun käytän termiä loinen, joka on valittu biologiasta. Vaikka siinä on ehkä negatiivinen kaiku, niin luonnon moninaisuus tarvitsee kaikenlaisia otuksia. On biologia kuitenkin parempi lähtökohta kuin bisnesterminologia, jossa vilisevät asiakkaat, tuote, hinta, palkka, bonukset sun muut urheilemisen yhteydessä montaa numeroa liian suuressa roolissa.
Heitän väittämän: Ruotsissa seuraajat kokevat, että urheilijat ovat heidän asiakkaitaan, joita yritetään palvella mahdollisimman hyvin. Seuraajat muodostavat kannustustuotteen, jota esitellään otteluissa pelaajille. On mukavaa olla myymässä. Ja joskus joukkueet ostavat pelaamalla hyvin.
Suomessa vaalitaan mantraa, että seuraajat ovat itse mukamas asiakkaita, jotka haluavat joukkueilta pilkkahinnalla pelituotteen. Vai kenen mielestä on kohtuullista, että 20 pelaajaa treenaa vuoden ja tuotteesta halutaan maksaa sellainen hinta, jolla ei edes Kiinan kustannustasolla eläisi. Orjuuttajilla ei paljoa sanavaltaa nykyisin pitäisi olla, ei ainakaan vaatimuksia urheilemisen tekijäkaartille.
Kaikki paranee, kun tajutaan todellinen asetelma: loiset seuraavat ja asiakkaat urheilevat.
Annan lopuksi vielä radikaalin ja ilmaisen neuvon urheilemisen markkinointiryhmille: Jos yleisö on tärkeää, niin poistakaa lajin kannibaaliongelma. Junioreiden harjoituskertoja on radikaalisti vähennettävä, jotta aikaa ja voimia jää edustusjoukkueen otteluiden seuraamiseen.
Esko Simonen
Kirjoittaja on naisfutiksen ja salibandyn huippuseuraaja, joka on toiminut myös monissa urheilemisen rooleissa.
Melkoisen monitahoinen juttu, jonka sanoma on kerrassaan loistava! Olisi kiva tietää, olenko minä naissalibandyssä parantaja vai ”parantaja”.
Hiukan tosiaan tuo urheilun seuraamisen kuvaaminen loisimisena ihmetyttää. Sanalla ei vain ole negatiivinen kaiku, se tarkoittaa itsessään negatiivista asiaa.
Loisiminen eli parasitoiminen tarkoittaa, ettei isäntäeliö hyödy loisesta mitenkään. Kuullostaa aika hurjalta, varsinkin kun säbämatsiinkin maksaa liput nykyään kympin tai enemmän.
Jere, sinä olet naissalibandyssä kuningas. (kunnioitusta)
Kommensalismi on useimmiten parasta, mitä voi olla käytännössä, mutualismiin en usko lainkaan.
http://fi.wikipedia.org/wiki/Symbioosi
Suhteessa urheilijan panokseen jopa kymppi on aika mitätöntä, pilkkahintaa noin realistisesti, turha uskotella itselleen kauhean suurta hyväntekijän roolia vielä sillä.
Tässä saatetaan sekoittaa seuraajan tilipussin suhde lipun hintaan, mutta se on aivan eri asiaa kuin urheilemisen ja seuraamisen suhde.
Hmm.. poistetaanpas kuvitteellisesti nämä loiset, tai siis es:n mukaisesti parhaassa tapauksessa kommensaalisessa suhteessa elävä seuraajien kanta. Tämänhän pitäisi tarkoittaa sitä, että isäntäorganismin tulisi voida paremmin ilman loisia, ja kommensaaliseen suhteeseen sillä ei olisi mitään vaikutusta.
Jätetään ajatusleikistä pois kokonaisvaltainen markkinatalous ja loisien häätämisen vaikutukset yhteistyökumppaneiden hankkimiseen ja medianäkyvyyteen, ja keskitytään olennaiseen kysymykseen:
Onko huippu-urheilua ja –urheilijoita olemassakaan, mikäli suorituksia ei seuraa kukaan?
Kiitos Pami rispektistä ja tittelistä, mutta eiköhän kuningas ole melkoisen räikeää liioittelua. Pienen provinssin Jaarli voisi olla lähempänä totuutta.
Vastaus: On. Se on vain huippu-urheilemisen (tai vaikka urheilun) lajikirjon osajoukko, jossa on mukana seuraajia.
Toistan: edellytys on, että urheilemiseen käytetään aikaa.
On Jere parantaja, tietäjä ja velho urheilemisessa. http://fi.wikipedia.org/wiki/Parantaja
Urheilemisen ulkopuolella pikaisen tällaista havaittavissa
http://www.skepsis.fi/ihmeellinen/uskomuslaakinta.html
Mutta ei missään tapauksessä täällä töissä.
http://www.valtio.org/tex/?p=281
”Pienen provinssin Jaarli voisi olla lähempänä totuutta.” Niinnojoo, ehkä olin Pohjola Cup -huumassa, ku valmensithan sää ennen SSV:tä:)
En silti peruuta. Hienoa työtä minusta, kunnioitus ansaittu.
Kiusaus olisi noitua seuraamisen markkinataloudesta ja muista kautta aikojen kaihotuista ja pääosin ratkaisemattomista ikuisuusaiheista, joita aina uudet sukupolvet ottavat esiin uusina hienoina löytöinään. Mutta taitavat loitsut olla jo niin kuluneita, etteivät tehoa.
Mistä tiedetään, että ollaan milloin ollaan HUIPULLA jos kukaan ei seuraa ja vertailukohtia ei täten ole saatavissa?
Muutoinkin vakiintunut huippu-urheilun käsite pitää sisällään kirjon asioita, joita ei ”pihapeleistä” löydy, vaikka ne olisivat kuinka huippuja tahansa.
Avokatsomo 2003—2008