Ruotsin paidassa 27 kertaa puolustanut Gustaf Forsberg ruoskaisee Innebandymagazinetin kolumnissaan laiskoja salibandypelaajia.
Huippuja, jotka tykkäävät peleistä, mutta ovat aina ikävien fysiikkatreenien sattuessa loukkaantuneita tai sattumoisin mummon luona syömässä. Tai onnistuvat välttämään koko kesäharjoittelun ”parantelemalla vanhoja vammojaan”.
Tai junioreita, jotka ilmoittavat olevansa valmiita ”satsaamaan” vaikka eväinä ei ole kuin ylikäyrä lapa ja junnujen pistepörssin voitto.
Miten lie Suomessa.
Vaikuttas siltä, et mul on mahollisuudet huippupelaajaks, ainaki joku ominaisuus löytyy jo :)
Tää on niin totta.Juuri näihin ongelmiin pysähtyy salibandyn todellinen nousu ” huippulajiksi ”.
juuri niin ja tämä on myös kovaa vauhtia syömässä kaikki muutkin lajit… sanokaa minun sanoneen… ketä kiinnostaa harjoitella kovaa kun voi istua tietokoneen tai tv:n ääressä, juoda kaljaa/cokista ja katsella vanhoja pelejä tms. ja nauraa dorkille jotka on joskus hikoillut… tietotekniikka meidät tappaa :)
Ai niin ja tämä yleinen kurittomuus…
Malmin kanssa tismalleen samaa mieltä, oon huomannu muissa lajeissa saman ongelman.
ja vielä tarkennus, itse kuulun tähän dorkajengiin jotka hikoilevat ja juoksevat tyhmän pallon perässä tai muuten vaan metsässä tai kadulla…
Avokatsomo 2003—2053