Aarrearkku YouTube. Canada Cup 1991, Suomi—Tshekkoslovakia, viimeistä puoliminuuttista mennään ja taululla 0—0. Ja sitten tämä. Silloin aamuyöllä minusta tuntui vahvasti, että suomalainen palloilukirous on haihtumassa.
Seuraavat 16 vuotta ovat osoittaneet ilon ainakin osittain ennenaikaiseksi.
Unkari-matsista olen jo toipunut, Juha Miedon kohtalosta Lake Placidissa 1980 samoin ja Masken Carlssonistakin Moskovassa 1986 jotenkuten, mutta Peik Salmisen jatkoaikajäähyä en halua ajatella vieläkään.
Menee 95-höntsyjen edelle helposti :peukku:
Suomalainen palloilukirous on mielenkiintoinen ilmiö. Omasta mielestä sitä ei ole tai sitten se on se sama ilmiö joka aiheuttaa alisuorittamisen tai maksimisuorituksesta jäädään liian kauas tiukassa ja tärkeässä pelissä.
Saavuttamisen kokemusten puute. Ei mikään kirous.
Suomessa vallitsee harjoittelun mantra. Se on tärkeää, muka ja vain. Nuoret futis- (ja lätkä-)pelurit menevät ulkomaille erilaisiin rupujengeihin. He menevät töihin. Tienaamaan. Eipä kuulu usein sanottavan, että saavuttamaan oikeasti jotain.
Valkut, kuten Kuusela kehuu, että oppivat siellä harjoittelemaan. Niin harjoittelemaan, kun pitäisi mennä saavuttamaan jotain (joukkueena). Sitten ne tulevat maajoukkueessa pelaamaan, tekemään sadetta, kun ovat harjoitelleet. Ilman vähäisintäkään saavutusten kokemusta. Paitsi tietysti joku harva.
Pitäisi oppia saamaan mestaruuksia, mitskuja jo seurassa. Tai edes saavuttamaan pleijaripaikkoja ja voittoja.
Hyvä pointti! Väittäisin silti että ”ongelma” juontaa juurensa jo aiempaan harjoitteluun. Suomessa tuotetaan enemmän ”viisikkopuolustajia” kuin taitavia maalintekijöitä jo ihan siitä syystä että junioriaikana tavoitellaan voittoja vakavasti puolustamalla viisikkona sen sijaan että pelaajille opetetaan tekniikkaa mailan ja/tai pallon kanssa lajista riippuen. Tämä hieman mustavalkoisena…
Mielestäni nuoren pelaajan tulisi pelata joukkueessa jossa hänellä on mahdollisuus pelata joukkueen menestyksen kannalta ratkaisevassa roolissa sen sijaan että lähtee isoon/menestyneeseen seuraan jossa saa pelata silloin tällöin. Tällä tavalla pelaajat oppivat ottamaan vastuuta kun ratkaisuhetki tulee eikä vilkuilemaan valmentajan suuntaan jospa se kutsuisi vaihtoon kun jännittää niin kovasti.
Omasta mielestäni taas suomalaisten havaintomotoriikan kvantaalikulttuuri ei enää vastaa indoeurooppalaiseen mentaalikulttuuriin orientonoitunutta eurooppalaista urheilugenreä. Ehdotankin että tähän puututaan välittömästi ruohonjuuritasolla.
Vaihdan kappaletta ja totean että psykologinen tietotoiminto tekee ihmeitä kaukalossa. Kun yhteinen sävel koko joukkueharmoniasta sekä pelillisestä identiteetistä katoaa, on pelijuonen löytäminen uudestaan psykologisesta mielessä kauttaaltaan hankalaa. Mentaalitaso sirpaloituu ja se vaikuttaa pelin kokonaislaatuun, joka perustuu tulevaisuudessakin yksilötason suojissa tapahtuvaan taitopeliin.
Näkee minkälainen symboloninen vaikutus tähtipelaajien läsnäololla on Suomen maajoukkueiden psykologisiin umpisolmuihin, yleispelaamiseen ja imagolliseen laatutekemiseen. Asia on erittäin yksioikoinen; joukkueiden puolustajista pitää löytyä liikkuvia, pallottomia sekä pallollisia elementtejä entistä enemmän fyysisyyden lisääntyessä edelleen. Tämä on fakta aspekti.
Haluaisin vielä lisätä että älä lähre shinne
Kiitos
Olipa hieno kuvaus urheilun seuraamista tekevien havaintojen problematiikasta!
Yritin hakea Routaisen Sydämen (jatkoaika.com) kaltaista tykitystä.
yksi kaikkien aikojen saavutuksista, jollei olymppialaisia lasketa!
Avokatsomo 2003—2008