Viikon IS Veikkaaja haastatteli huipulla pelannutta Timo Marjamaata, jolta on tulossa kirja aiheesta mielikuva suomalaisesta jalkapallosta. Jalkapalloa vai potkupalloa?

Kysymykset olosuhteista, suomalaisista urheilukansana not, harrastajamääristä, liiton ja liigan vastuusta ja siitä arvokisapaikasta ovat tuttuja ja ikuisia.

Jotenkin lämmitti tämä:

Pienet pojat ja tytöt pitäisi saada tuntemaan ylpeyttä omasta joukkueestaan, jonka nimen ei tarvitse olla Roihuvuoren Arsenal tai Kannelmäen Juventus. - - Globalisoinnin sijaan tarvitaan lokalisointia.

Jääkiekkoon. Juha Hiitelä kysyy Keskisuomalaisessa, pitäisikö kaukaloon mennä viihdyttämään eikä vain voittamaan. Ensireaktiona huomaan heti haraavani vastaan: jaaha, ettäkö uhrata Peli ja alistua viihdeteollisuudeksi? Mutta ehkä asia ei ole ihan niin mustavalkoinen. Aina sieltä toimittajien kahvimukeista alkaen.

Arkeen. Aamulenkkeilevä urheilijannäköinen on täällä Helsingin kantakaupungissa sen verran harvinainen näky, että Arkadiankatua aamupimeässä juokseva seuraverkkarinen pisti silmään. Lähempänä erottui selän tekstikin: Porvoon Salibandyseura. Salibandy. Vähän niin kuin Amazonin sademetsässä yhtäkkiä kuulisi jonkun puhuvan suomea.

(Ja ei, en ole koskaan käynyt Amazonilla. En tiedä, onko Suntila.)