Jouluviikkojen Urheilulehti listaa 100 parasta suomalaisurheilijaa vuonna 2007. Listalta löytyy yksi salibandynpelaaja: Santtu Manner, sija 95. Manner on parempi kuin Markus Heikkinen (jalkapallo), Ville Lång (sulkapallo), Rita Niemi (aerobic), Seppo Venho (vammaisurheilu) ja Kenneth Sandvik (voimanosto).
Samassa lehdessä haastatellaan urheilumies Matti Pullia, joka kritisoi urheilua — vaikka rakastaa sitä.
Tämäkin on asia, joka urheilussa tulisi oppia. Kriittinen palaute ei ole negatiivinen asia. Se ei ole vihamielinen hyökkäys. Kritiikki on kehityksen edellytys, yritys auttaa eteenpäin.
”Yritys auttaa eteenpäin” ei ehkä ole paras tapa muotoilla asia pippelinmittailuun taipuvaisessa urheiluporukassa, mutta asia pätee.
Kritiikkiä täytyy oikeasti haluta. Jos et halua kritiikkiä, olet leipääntynyt.
Vähän menee sivuraiteelle, mutta eikö Seppo Venhon laji olekaan uinti? Rita Niemen lajiksi ei sentään ole merkitty naisaerobic…
”Vuoden saldona oli Special Olympics -kisojen uinneista kulta ja pronssi”, perustelee Urheilulehti Seppo Venhon valintaa sijalle 99. Eli uinti on se varsinainen laji, vaikka vammaisurheilun alla UL onkin Venhon listannut.
Hyvä Santtu! Santtu on huippumies ja ansaitsee vähintäänki päästä tuolle sijalle.
Pelleilyähän tällaiset listat ovat tai sitten yhden kaverin outo näkemys asiasta. Sataa parasta paremmuusjärjestykseen (!) ei voi laittaa kuin huumorilla. Kellään ei voi riittää asiantuntemus kaikkiin lajeihin ja sitten vielä urheilijoiden vertailuun. Siis Santtu Manner Suomen paras salibandypelaaja?
Avokatsomo 2003—2010