lauantaina 5. tammikuuta 2008
Mietittävää
Lätkätoimittaja lajinsa nuorten kisoista:
Suomalaisten ongelma on aina sama, tiukoissa peleissä pelirohkeus ei vaan yksinkertaisesti riitä. Kun pelissä on se kuuluisa momentum, leijonajoukkueet liian harvoin pyrkivät rohkeasti hyödyntämään sitä.
Laajemmassa mittakaavassa se koskee lähes kaikkia suomalaisia palloilujoukkueita. Rohkeus ottaa peli haltuun ja pyrkiä itse pitämään peli käsissä puuttuu.
Suomalainen yhteiskunta, fanit ja media ei tee tilannetta yhtään helpommaksi. Liian usein kommentaattorit korostavat muka tehtyjä virheitä, eikä nähdä sen taakse, että jos vain 60 minuuttia välttelee virheitä, harvoin voittaa.
Tätä aion miettiä mielessäni minäkin.
Kommentit
-
Yksilö taidetaan unohtaa. Ei joukkue ota peliä haltuun, vaan viisi, yksitoista tai kuinka monta niitä persoonia kentällä onkaan. kukin erikseen omassa roolissaan. Plus valkut päälle.
Toivottavasti edes ketjullinen tai kentällinen yhtä aikaa.
-
Samaan suomalaiseen sairaskertomukseen toki kuuluu muutakin kuin tuo pelirohkeuden puute. Suomalainen palloilukulttuuri esittää esimerkiksi maalintekijät itsekkäinä ja röyhkeinä pelaajina. Maalintekijät eivät siis ole sankareita vaan oikeastaan konnia, jotka väistelevät puolustusvastuuta ainoastaan sen vuoksi, että saisivat ratkoa otteluita.
Tämän vuoksi maalintekijöiden vahvuudet voidaan unohtaa. Kehujen sijaan on hyvä muistaa mainita joka käänteessä, että tuo ja tuo ei puolusta, eikä taistele, eikä tee töitä joukkueen eteen vaan tekee ainoastaan maaleja. Oikeastaan jo pelaajat, joilla on esimerkiksi poikkeuksellisen laadukas laukaus, saavat maalintekijän kohtelun ja saavat istua seuran edustusverkkarit päällä penkillä, samalla kun laukaisutaidottomat kaverit pyörittävät ylivoimamyllyä. Nimittäin pelaaja jolla on laadukas laukaus voi muuttua hetkenä minä hyvänsä maalintekijäksi ja sen seurauksethan me jo tunnemme.
Tarvitaan siis pelaajia, jotka taistelevat ja vääntävät ilman erityisosaamista. Tarvitaan sellaisia pelaajia, jotka eivät säikähdä kontaktia eikä työntekoa. Sellaisia pelaajia, jotka pistävät itsensä likoon koko joukkueen puolesta. Niitä miehiä joiden nimi ei otsikoissa näy. Niitä miehiä jotka häviävät ne tiukat pelit, jotka vaativat yksilöiden esille nousemista…
-
Tai sitten Suomen junnut ovat vain huonoja. Joskus selitetään että Suomi on pieni kiekkomaa eikä meillä ole niin paljon hyvioä junnuja kuin Kanadalle tai edes Ruotsilla. Se ei oikein pidä paikkaansa kun Suomi kuuluu kuitenkin niihiin 6-8 maahan jotka muodostavat periaatteessa koko jääkiekkoilevan maailman.
-
Pelkkiä yksilöitähän siellä pelaa, mikä joskus unohtuu. Niputtamisellakin on silti puolensa, ainakin tekstissä.
Mopolla motarilla on heikoilla, vaikka kuinka ajaisi aktiivisesti ja positiivisesti. Silti mietityttää mielen merkitys, vuosien mittaan kun leijonalauma jos toinenkin on tuntunut suoriutuvan huonommin kuin mihin ennalta tuntui olevan mahdollisuuksia.
Tuo maalintekijäjuttu se muuten mielenkiintoinen onkin. Faija-vainaa joskus 1974 tienoilla tuhahteli nuoresta lupaavasta Matti Hagmanista (kaudella 73-74 tehot 30+9), joka vain ”roikkui ylhäällä ja kävi latomassa halpoja maaleja”. Muistelisin, että meidän pihahöntsyjemme aikoihin itsekäs maalien mättäminen oli jotenkin halpamaista ja paheksuttavaa.
Sittemmin on huomattu, että maalinteko ei olekaan helppoa.
Mutta se tärkein tässä eli yhteiskunta, fanit, media ja ilmapiiri? Kaipaammeko liian helposti ruotasia ja sireneitä lahtisten ja konekiväärien sijaan? Tuleeko itsekin sählystä raapustellessa liian helposti huomattua ne näkyvät bläkärit ja missattua tärkeämpiä asioita?
-
No johan nyt. Eihän hyvä maalintekijä ole mikään ylhäällä roikkuja enää tämän päivän pallopeleissä. Se on sitten eri asia pitääkö juosta joka paikkaan ku ajokoira.
Joukkueessa tarvitaan monenlaisia pelaajia. Elkää nyt yksilöitä ja pelirohkeutta (joka ei tarkoita ainoastaan uskallusta harhauttaa tai tehdä maaleja) hehkuttaessanne unohtako sitä. Pelaaminen on kuitenkin myös kommunikaatiota, ei pelkkä monologi.
Mikan kysymys siitä ollaanko me liian negatiivisia on musta hyvä. Oon ittekki miettiny sitä hakiessani tasapainoa kehittämisen ja hehkuttamisen välimaastossa.
