Nuorten maajoukkueeseen tulee ymmärtääkseni valita pelaajia, joiden tavoitteena on tulevaisuudessa miesten maajoukkue. Toisaalta tavoitteena on valita mahdollisimman hyvin välitavoitteessa (alle 19v. MM-kisat) menestyvä joukkue. Näiden kahden muistaminen ja yhteensovittaminen voi välillä olla vaikeaa, vaikkei sitä välttämättä uskoisikaan. Kysymys kun on kuitenkin loppujen lopuksi aina pelaajien potentiaalin arvioimisesta, ja se ei tunnetusti ole välttämättä aivan mustavalkoinen juttu. Ottaako riski vai pelata varman päälle?

Omasta mielestäni suurimman osan joukkueesta voi valita melko helposti, sen kuuluisan joukkueen rungon. Tämän lisäksi jää todennäköisesti muutamia ”ylimääräisiä” paikkoja, joiden täyttämisen kanssa pitäisi olla erityisen tarkkana. Joukkueeseen kannattaisi valita jatkon kannalta pari potentiaalisinta ratkaisupelaajaa, ei niinkään välivaihtopuurtajia, vaikka he olisivatkin sen hetkisen nmj:in kannalta paras vaihtoehto. Jokeripelaajia. Näistä kavereista on näet jatkossa helpointa koulia ratkaisupelaajia miestenkin liigaan, kunhan he ovat oppineet, ettei maailma pyöri heidän ympärillään. Ja että tämä hetki ei ole se heidän elämänsä täyttymyksensä hetki, jolloin pitäisi pelata chrisprongermaisia minuutteja. Nöyryyttä. Ikävä kyllä tuossa iässä nämä ”jokeripelaajat” – pistenikkarit – ovat usein kohtuullisen hankalia tapauksia, eivätkä välttämättä puhalla aivan yhteen hiileen. Oma etu on, harmittavaa kyllä, usein se tärkein asia. Tärkeintä olisi muistaa, että koko elämä on oppimista, ja ratkaisevaa on kuinka opit pystyy sisäistämään.

Miten nämä viimeiset paikat joukkueessa täytetään, on täysin kiinni nmj-valmentajan henkilökohtaisesta tyylistä. Joku toinen valmentaja ottaa riskin, joku toinen ei. Valmentajat vaihtuvat ajan myötä ja vasta vuosien päästä voi mahdollisesti nähdä kuka oli oikeassa. Todennäköisesti kummallakin tyylillä ratkaisurooleihin nousee kohtuullisen vakiomäärä pelaajia, kyse kun on kuitenkin aina loppujen lopuksi todennäköisyyksistä. Joku jokeripelaaja kasvaa henkisesti, joku puurtaja kehittyy taidollisesti.

Matille: nimimerkki Mihan blogijuttu on hyvä, se kannattaa lukea. Siellä on sitten taas tutut kommentit. Nimimerkki AOA jaksaa olla eri mieltä nmj-valinnoista, mutta hän kyllä perusteleekin asian. Itsekin paljon nuorten SM-sarjaa seuranneena olen huomannut, että ”maaseutujoukkueissa” näyttää pelaavan usein taitavampia jätkiä kuin pääkaupunkiseudun liigaseurojen junnujhoukkueissa ”nmj-jätkiä”.

Vilkaisu kauden 2003-04 tilastoihin. Reponen teki nuorten SM-sarjassa (kaksi vuotta alaikäisenä B-junnuna) 14 ottelussa tehot 18+15=33. Kertomansa mukaan häntä ei koskaan kutsuttu edes nmj-leirille, joilla kävi noin 50 pelaajaa.

Nuorten SM-sarjassa MM-kultajoukkueesta vain SSV:n Aku Inkeroinen keräsi enemmän pisteitä, 15+20. Muita pistemiehiä nuorten SM-sarjassa: SC Bluesin Mikko Manninen 17+15, Erän Lauri Lehtonen 11+7, Lauri Kapanen 11+6,Henri Lehtonen 10+2 ja Jussi Kosola 2+6, NST:n Jonne Haapasalo 9+3, HIFK:n Miro Herlin 3+2, SSV:n Felix Fagerström 22+10, Geen Osmo Reentilä 13+6 jne.

Okei, kaikki parhaat eivät pelanneet varmaan kaikkia pelejä nuorten SM-sarjassa. Silti on mielenkiintoista, että A-junnujen SM-sarjassa lähes 2,5 pisteen keskiarvolla pelannutta kaveria ei kysytty edes leirille.

No, selityshän on tietysti tämä kuuluisa roolitus, jolla kaikki pelaajavalinnat voidaan perustella.

Eikä tätä tapahdu pelkästään Suomessa, muistaakseni Warbergin Martin Emanuelssonkin totesi jossain Pääkallo.fi -haastattelussa olleensa vielä pari vuotta sitten ”aivan paska”. Pelaaja kehittyy mikäli tekee töitä. Mielestäni huomattavasti oleellisempi kysymys on, missä ovat nykyään entiset kovat nmj-pelaajat ja miksi he eivät ole enää otsikoissa?