maanantaina 9. kesäkuuta 2008
Peli on pääasia
Pelintekijä Janne Oivio kertoo Hjallis Harkimon ja Jan Waldenin keskustelleen julkisesti. En nähnyt, mutta Oivio ottaa esiin kiintoisan asian.
Oikea ongelma, se siis, mistä YLE ei koskaan tule keskustelemaan (ja joita Harkimo tuskin ymmärtää), on kulttuurillinen ongelma. Suomessa ollaan kautta aikain seurattu vain voittajia. Kansallinen itsetuntomme on rakennettu mystisten koko kansan sankarien varaan. Olympiamenestyjien, kultamitalistien ja maailmanmestarien. Niin jääkiekkokin löi läpi “kansallislajiksi”, pitkällä mitaliputkella. Ei lajilla ole sen kanssa mitään tekemistä. Samalla “perinteikkäät” suomalaislajit kuten hiihto ja yleisurheilu kuolevat hidasta kuolemaa, koska menestyjiä on aiempaa vähemmän. Suomessa ei ole todellista urheilukulttuuria, vaan vain menestyksen palvomisen kultti. Ei liene aiheellista edes mainita, miten autourheilun käy Suomessa, kun Kimi Räikkönen lopettaa.
Kommentit
-
Tätähän se juuri on. Vai muistaako joku kuulleen pariin vuoteen puhetta curlingista? Pikkuisen menestystä kun tuli, niin perhana uusipaavalihan äänestettiin eduskuntaan.
Eihän Suomi tosiaan ole mikään urheilukulttuurin kehto. Jos menestystä tulee niin kyllä kiinnostaa ja kyllä hurrataan. Jos ei tule, niin kyllä aikansa puukotetaan, ennen kuin hylätään kokonaan.
Jalkapallokin on potkupalloa mutta hitto soikoon kun Suomi menee arvokisoihin niin kyllä löytyy uskoa, tukea ja taputusta…
-
Näinhän se juuri on. Ja kun voitetaan jääkiekon ”maailmanmestaruus” kuuden joukkueen varamieskisoissa niin heti ollaan mukamas paremmin maailmankartalla ja juntit hyppivät suihkulähteissä
Gloryhunter-kansa olemme. Jostain kumman syystä suurin osa maamme jalkapalloa seuraavistakin kannattaa ulkomaisia suurseuroja…
-
Kirjoittaja on tosiaan ihan oikeassa. Oikeissa urheilukulttuurin maissa kansoitetaan kansainvälisten urheilulajien, esimerkiksi jalkapallon, katsomoita suomalaisittain valtavin katsojamäärin. Ei meillä. Urheilukulttuuria on jopa Ruotsissa ja Norjassa paljon enemmän kuin meillä.
Meillä on tosiaan vain sankarikulttuuria.
-
http://www.yle.fi/urheilu/mediasali/
waldenin ja harkimon haastattelu löytyy tuolta.
-
Gloryhunter -selitys ei päde jääkiekkoon, sillä lätkän nousu Suomen ykköslajiksi on tapahtunut jo kauan ennen 95 MM -kisoja ja kansainvälistä menestystä. Esim HIFK keräsi yli 10000 katsojämääriä jo 60 -luvulla.
Jääkiekon parissa on tehty pitkään hyvää työtä, ja ehkä se on lajina sellainen mikä sopii suomalaiselle penkkiurheilijalle.
Fudiksen tarpominen paikallaan on kyllä suuri mysteeri. Veikkausliiga on panostanut puitteisiin ihan tosissaan, media huomioi hyvin myönteiseen sävyyn, ja ainakin täällä Helsingissä ykkösseura HJK:lla on ansiokkaat perinteet ruohonjuuritason toiminnasta (mm kaupunginosajoukkueet). Mutta jotakin siitä vielä puuttuu, jostakin syystä fudis on jäänyt Suomessa jääkiekon jalkoihin oikeastaan kaikilla mittareilla mitattuna.
-
Harrastajamäärät missä pelaa?
Jääkiekon ja jalkapallon maajoukkueiden menestymistä ei ole tietenkään reilua verrata. Jääkiekkoa pelataan lähinnä 6-8 maassa, jalkapalloa 200:ssa.
Kyllä jääkiekko on pitkään ollut suomalaisten mieleen, mutta sen ykkösasema on tullut vasta menestyksen myötä.
-
Lätkän ja siinä menestymisen dissaaminen on minusta sitä suomalaista bluesia parhainmillaan tai pahimmillaan.
Pakistanilaisten mielestä sulkapallo ja kriketti ovat upeimpia pelejä mitä maa päällään kantaa ja niissä voitaminen on suurinta ja kauneinta mitä olla voi. En myöskään ole kuullut Uusi-Seelantilaisten paljoa morkkaavan All Blacksejään sen takia ettei rygbyä nyt sitten pelata ihan joka maailman kolkassa.
Jos me voitamme viikon päästä Eurocupissa verivihollisemme Oslo Prentendersin, niin kyllä minä olen siitä suorituksesta vilpittömän iloinen. Hyppään myös illalla junttimaisesti suihkulähteeseen jos sellaisen löydän. Aivan sama mitä mieltä jotkut eurooppalaiset pöhköpalloa ihailevat kermaperseet ovat baseballista.
-
Eikös tuo gloryhynter mentaliteetti toteudu jääkiekonkin parissa mitä oivallisimmin. Vai jäikö joku viime talvena ilman lippua esimerkiksi tepsin peleihin? Kun ei kulje niin ei kiinnosta edes turkulaisia. Ei maistu hunajalta enää. Toista se oli 90-luvulla. Mitä?
-
Aiheesta ulos:
Inttternet kertoo rugbyn olevan planeetan toiseksi suosituin laji, heti jalkapallon jälkeen joten eipä tarvitse All Blacksien murehtia sitä muutenkaan :)
-
Ei minulla ole mitään jääkiekkoa vastaan. On se nyt kuitenkin myötähäpeää tuottavaa kuinka Suomessa muistellaan 1995 pilipali-varamieskisojen voittoa. Olympiahopea 2006 oli sentään todellinen saavutus
Joka tapauksessa verrattaessa jääkiekon ja jalkapallon menestymistä tulisi tajuta että jääkiekossa maailman huipulle nouseminen on paljon helpompaa.
-
meidän isi on vahvempi kuin teidän isi… Voi Luoja, herätkää!!!
-
Erittäin hyvä ja analyyttinen huomio
-
Olen otettu asian esillenostosta. Muutama selvennys:
1. Minulla ei ole jääkiekkoa vastaan mitään, olen itse harrastanut lajia nuorena pitkään. Pointtini on siinä, että kiekko tulee kärsimään alamäestä jos ja kun maajoukkuemenestys hiipuu. Uskon tähän, koska uskoakseni suurin kiekkoakin seuraava massa on kiinnostunut nimenomaan menestyksestä enemmän kuin lajista. Samat ihmiset tulevat aikanaan kansoittamaan myös futiskatsomoita kun menestystä tulee. Jääkiekon suurten ongelmien joukossa on, ettei sillä ole uskottavaa kansainvälistä seuraturnausta, jonka varaan rakentaa jotain Ässät-Lukko -vääntöä suurempaa. Rajat tulevat vastaan.
2. Jeejeen pointti pitkään jatkuneista hienoista yleisömääristä on sinänsä ”turha”, että myös futispuolella lukemat olivat huikeita 60-luvulla. Tärkeämpää on seurata kehitystä viimeisen 15-20 vuoden ajalta ja huomata selkeät piikit ja irtiottokohdat.
-
Jossain määrin hyväksyn Hjalliksen kritiikin, koska lukujen valossa Suomifutis ei ole mennyt eteenpäin Walldenin kaudella. Sanotaan ettei Hjalliksella ole kärsivällisyyttä jalkapalloon, voi hyvinkin olla näin, mutta missä muussa organisaatiossa/yrityksessä saa touhuta 10 vuotta ilman, että toiminta kehittyy/menee eteenpäin?
Jalkapallo tuotteena, Suomessa, ei ole riittävän kiinnostava, jotta pelkästään tuotteella saisi lisää katsojia. Meille tulee paluumuuttajia maailmalta pikkuhiljaa, mutta kuinka moni näistä on sitten ”tähtiä” vai ovatko he kuitenkin sellaisia pelaajia, jotka ovat pelanneet esim. Skotlannin kakkosliigassa jämäminuuteilla? Mielestäni maajoukkue voi kehittyä arvokisakävijäksi vain niin, että meidän ammattilaiset pelaavat a) huippuseuroissa, b) pelaavat isoja minuutteja ja c) pelaavat ratkaisevissa rooleissa joukkueissaan. Nyt näin ei ole kuin Hyypiän kohdalla ajoittain ja hänenkin otteissa alkaa ikä jo pikkuhiljaa näkyä. No ehkä vielä Eremenko jr.
Täytyy olla myös realisti - mistä ammentaa huippulahjakkuuksia kun materiaali on kuitenkin rajallinen. Tarvitaanko jalkapallossa todella ulkomaista valmentajaa? Erikoista on, että jääkiekossa Sheddeniä vastaan käytiin joka tilanteessa ja puukotettiin selkään, mutta näitä jalkapallovalmentajia ei kukaan kommentoi. Eikö uskalleta vai eikö täältä todella löydy tietotaitoa, kyseenalaistamaan ulkolaisen valmentajan olemassa olo? Näytöt näillä herroilla ei maajoukkueen osalta ole kuitenkaan kovin kummoiset.
Suomijalkapallon suurin ongelma on negatiivisuus. Jos Sedu Koskinen haluaa laittaa rahansa Hakaan kiinni ja yrittää tehdä jotain Suomijalkapallolle, niin eikö se ole hyvä. Jos rahalla tänne saadaan edes jokunen ”tähti”, jota yleisö haluaa tulla katsomaan, niin sehän on vaan hyvä, katsomoihin ihmisiä - parempi, että nekin murjottavat maksaneina katsojina katsomossa kuin kotona. Se miten ja kehen ne rahat sijoitetaan on sitten asianosaisten ongelma.
Raha ja kaupallisuus ovat Suomessa kirosanoja. Jos katsotte esim. Valioliigan kärkiryhmiä, niin montako ns. omaa kasvattia näissä on? CL neljän joukossa 3 brittiryhmää, mutta maajoukkue ei pääse edes em-kisoihin. Joukkueet on puhtaasti kasattu rahalla, mutta tuskin esim. Chelsean fanit ovat pahoillaan, että rahaa löytyy uuden iskukykyisen joukkueen kasaamiseksi. Ikävä puoli on se, että brittipelaajat eivät kelpaa kokoonpanoihin. Kun pelaajat ei pääse pelaamaan kovia pelejä, niin se heijastuu suoraan myös maajoukkueen peleihin. Näin on Suomelle käynyt ja tulee käymään edelleen, jos Veikkausliigaa ei saada OIKEAKSI ammattilaisliigaksi, josta saadaan ammennettua uusia littejä ja hyypiöitä euroopanhuippujoukkueisiin.
-
Valmentajan kansalaisuus ei ole kynnyskysymys. Ja mitä näyttöihin tulee, Hodgsonin ja Möller-Nielsenin maajoukkue-CV:t olivat suomalaisessa mittakaavassa vertaansa vailla, ja hyvin ”suomalaisista” asetelmista (eli ei huippimaiden peräsimessä). Sheddeniin käytiin kiinni aivan eri syistä, mutta se lienee keskustelu eri paikkaan.
Suomessa pelaajamateriaali ei ole sen rajallisempi, kuin monilla kisamaillakaan. Vaikka toki rajoitteita on, pelaamalla omien vahvuuksien kautta on mahdollista menestyä. Ja menestystä tulee todellakin vaatia, sillä muuten ei koskaan nähdä kehitystä.
Waldenin aikana kehitys on itse asiassa ollut merkittävää. Asia erikseen on, kuinka paljon tästä kehityksestä voidaan laittaa edes välillisesti miehen ansioksi. Liigan sarjajärjestelmä ja -ohjelma ovat vakiintuneet, olosuhteet ovat kehittyneet huimasti ja sarjasta on lähtenyt aina kiihtyvällä tahdilla pelaajia ulkomaan kentille. Toki jos kehitystä mitataan yleisömäärissä ja liikevaihdossa, voidaan sanoa Waldenin epäonnistuneen. Ja onhan VL nimenomaan markkinointiorganisaatio.
Kaipaisin Hjallikselta, aivan kuten viime vuonna samaan aikaan Jouko Harjunpäältä, selkeää esilletuloa ja visiointia. Pelkkä kritiikki riittää vain tiettyyn pisteeseen asti, jossain vaiheessa on tuotava konkreettisia, perusteltuja ja realistisia kehitysehdotuksia pöytään.
-
Kun olen vain penkkiurheilija ja satunnainen katsomoissa istuja, niin olisin kiinnostunut kuulemaan, mikä olikaan se ”perintö” mikä näiltä ulkomaisilta huippuvalmentajilta jäi? En näe niin noita pelissä tapahtuneita uusia nyansseja, mutta mielestäni ei maajoukkuen peli ole kehittynyt yhtään näiden huippuvalmentajien alaisuudessa. Jos lähdetään siitä, että materiaali on ollut heillä aiemminkin vastaava kuin Suomessa, niin jokuhan asia tässä sitten mättää kun menestystä ei ole tullut.
Veikkaisin, että jokainen, joka on seurannut mitä tahansa joukkuelajia, tietää millä keinolla Suomi voi pärjätä maaotteluissa - joukkueena. Meillä ei ole missään joukkuelajissa tähtiä, Litti oli joskus viime vuosituhannella. Tämä minun ymmärrykseni mukaan tarkoittaa sitä, että meillä täytyy olla pelaajat jokaiselle pelipaikalle, joilla on kokemusta kovista peleistä ja nyt kun suomalaiset eivät ole edes avauskokoonpanossa omassa seurassaan, niin mistä sitä pelikokemusta saadaan? Tästä samasta asiasta kirjoitit erittäin hyvän kirjoituksen (13.6). Ei riitä, että on huippuseuran verkkarit ja kisastudiossa nimen alla lukee seuran kohdalla F.C.Barcelona, jos aika kuluu katsomon VIP-osiossa pelien aikana.
Walden - kritiikkiini, vastaat itse, kyseisen palstan viimeisellä lauseellasi…
-
Hodgsonin ja Möller-Nielsenin perintö on erittäin merkittävä, sillä he ovat ainoita valmentajia, jotka ovat saaneet Suomen todella pelaamaan kykyjensä äärirajojen liepeillä. Suomelle muodostui näiden kahden valmentajan aikana selkeä identiteetti (puolustuksen kautta, vahva joukkuepelaaminen, vastahyökkäyspeli), joka kuitenkin välissä murrettiin.
Antti Muurisen aikakausi oli monella tapaa harmillinen maajoukkueelle. Vaikka ensikarsinnat sujuivat mainiosti, pitää muistaa, ettei se vielä tullut niin hyökkäävällä pelillä, kuin mihin Suomi ajautui. Muurinen muutti RMN:n perintöä avaamalla Suomen peliä liikaa ja nojaamalla liiaksi muutamaan ikääntyvään avainpelaajaan. Maajoukkue oli taktisesti naivi, idealistinen, ja epäonnistui pahasti loppua kohden (04 ja 06 karsinnat olivat molemmat tasaista alamäkeä).
Suuri ongelma muodostui Hodgsonille siitäkin, että Suomi oli niin onnettomassa arvontakorissa. Lohko oli todella vaikea.
Hodgson jatkoi oikeastaan siitä, mihin RMN jäi. Kaiken lisäksi Muurisen aikana Suomen kaikkien aikojen joukkue oli ikääntynyt parhaiden päiviensä ohi, joten missään nimessä ei voida puhua saman iskukyvyn joukkueesta, vaikka materiaali olikin ehkä asteen laajempi.
Lyhyesti sanottuna Hodgson ja RMN toivat maajoukkueelle selkeän pelillisen identiteetin, ja ennen kaikkea joukkue oli yhtenäinen ja uskoi kykenevänsä mihin tahansa. Se ei ollut kaunista katsottavaa, mutta sillä (melkein) saatiin tuloksia. Toki lähellä ei lasketa, mutta kummallakaan ei myöskään ollut optimaalista Suomea käytettävissään.