lauantaina 22. marraskuuta 2008
Keskustelun kaipuu
Urheilulehteä tulee luettua vain satunnaisesti, mutta taannoinen Jani Hakkaraisen pelitapa-avaus kiinnosti siinä määrin, että kävelin sateen halki Runeberginkadun Ärrälle ostamaan irtonumeron.
Ingressi ”salibandyn syöksykierteineen” ja ”hymistelyineen” oli tavanomaista Urheilulehteä, mutta leipäteksti ihan mielenkiintoinen. Kovemman harjoittelun ja paremman fysiikan tarpeesta ja sellaisista kaikki lienevät yhtä mieltä, mutta jos pidättäydytään tuossa pelitapa-asiassa niin keskusteltavaa riittää siinäkin.
Jäin epäilemään, voisiko lyhytsyöttöpeli tosiaan toimia myös naisten ja tyttöjen maajoukkueilla, mutta asiasta kaukalon laidalla juteltaessa isot pojat valistivat, että ”kaikki maajoukkueet” tarkoittaa oikeasti miehiä ja poikia.
Taannoin muuan valmentaja harmitteli, että salibandyssa ei ole mediaa, joka analysoisi pelejä taktiselta kannalta. Kun itse pohtii pelillisiä asioita yötpäivät, olisi mukava lukea muidenkin näkemyksiä niistä ja peilata, onko omissa visioissa mieltä.
Löytyisikö lajin parista salibandyanalyytikkoa vaikkapa indiemedia Pääkallolle? Entä liekö Jani Hakkarainen jatkanut maajoukkueen pelitavan pohdintaa? Kannattaako käydä kirjastossa tarkistamassa?
Luonnollisesti toivon, että kaikkien lajien analyytikot seisoisivat sanojensa takana ja kirjoittaisivat, mitä mieltä oikeasti ovat. Vaikka repivässä mediakisassa houkuttaisikin lähteä systemaattiseen kylmäveriseen huomion kerjäämiseen, tarkoitushakuiseen yksittäisten ihmisten leimaamiseen ja levikin kasvattamista palvelevaan retoriseen valehteluun. Kuten arvostamani Karhuherra asian muotoilee.
Jossain sanottiin aidon keskustelun edellytyksenä olevan, että keskustelijat argumentoivat vilpittömästi. Se saattoi liittyä jotenkin praktisen diskurssin käsitteeseen.
Median roolista tänään myös Lätkätoimittaja.
Kommentit
-
Kirjoituksessani ei ollut implisiittistä sovinismia (vaimoni on salibandytar). Kyllä aivan vilpittömästi uskon, että myös kauniimpi sukupuoli kykenee lyhytsyöttöpeliin. Itse asiassa olen erittäin huolissani suomalaisen naissalibandyn tilanteesta.
-
Unohtui aikaisemmin kommentoida se, että ei muuta kuin Mika rohkeasti omaa pelianalyysiä ja näkemystä vain esille. Juuri sellaisia juttuja salibandy kaipaa. Muistelen myös, että sinulla on valmennuskokemusta 90-luvulta.
-
Kiusallinen asia, sanoi Jukolan Tuomas. Kun tuo oma pelikäsitys on aika harsomainen. Ja pelitapahtumat kameran läpi nähtyinä kovin viitteellisiä. Ja tuon muinaisen touhun(i) kutsuminen ”valmennukseksi” lähinnä loukkaus nykyisiä oikeita valmentajia kohtaan. Vaikka oli lajikin silloin toinen ja kaikki ymmällään vaikka sitäkin innokkaampia.
Mutta haasteesi kieltämättä oikea. Voisimmeko me, jotka näitä sählyjuttuja jo naputtelemme, yrittää säätää niitä syvemmiksi? Ja olisiko siihen tarvetta?
Toivon, että olet oikeassa lyhytsyöttöpelin kaikille sopivuuden suhteen. Saatoin kauhistua liikaakin tyttömaajoukkueen syöttövaikeuksista ikäluokan viime MM-kisoissa.
Naisten majaoukkuetta en ole nähnyt aikoihin, mutta tuloksista päätellen Sveitsiä ja Tshekkiä vastaan on viime aikoina pärjätty. Ruotsi sen sijaan…
-
Ainakin itse tosiaan kaipaisin aika paljonkin syvällisyyttä salibandykirjoitteluun. Nyt se on lähinnä raportointia. Mutta on tietenkin ymmärrettävää, että kun hommia tehdään otona, vaatimustaso ei voi olla yhtä korkea kuin ammattitoimittajien kohdalla.
Suomalaiseen kulttuuriin ei myöskään kuulu rohkea kannanotto. Vakka pidetään mielummin kannen alla.
Syöttöpelin suhteen asian voi kääntää toisinkin päin: mitä lyhyempi syöttö, sitä helpompi se on antaa tarkasti samoissa olosuhteissa kuin pitkän syötön.
-
Uskoisin, että kun hommia tehdään kotona niin juuri silloin voisi paneutua lajiin syvällisemmin. Ns. ammattitoimittajat joutuvat miellyttämään esimiehiään, kirjoittavat juttunsa todella kireällä aikataululla ja vieläpä annettujen raamien mittaiseksi. Eikä se lisää viisautta eikä lajituntemusta, että työstä maksetaan. Näyttäisi jopa siltä, että asia on juuri päinvastoin.
Urheilujournalismin pinnallisuuden ongelmahan ei koske pelkästään salibandya. Äärimmäisen kärjistetysti sanottuna tuntuu, ettei Suomesta löydy vieläkään kuin kaksi toimittajaa, jotka kykenevät kirjoittamaan lajistaan muuta kuin raportteja. Toinen on herra Hakkarainen ja toinen on hänen työtoverinsa Sihvonen. Syvempien juttujen tekeminen vaan vaatii todella vankan lajituntemuksen. Em. herrat tuntevat lajinsa perinpohjin ja sen vuoksi pystyvät kirjoittamaan muutakin kuin kertomaan maalintekijät. Emmekä ilman herra Sihvosta puhuisi täälläkään mistään lyhytsyöttöpelistä.
Uskon, että tilanne korjaantuu lähivuosina, eikä urheilutoimittajien ammattivaatimukseksi riitä enää pelkkä satunnainen kuntoilun harrastaminen ja jääkiekon MM-kisojen seuraaminen. Suomessa on myös totuttu raportoiviin pelijuttuihin, eikä muuta ole aiemmin osattu vaatiakaan. Nyt ajat ovat muuttumassa ja mediaa kuluttavat urheiluihmiset alkavat jo vaatia syitä pelkkien seurauksien rinnalle.
-
Otona, ei kotona…
