Arkistot kuukauden mukaan: helmikuu 2010

Vox populi

Pääkallobloggaajat Reponen ja Manninen Riitesuo ovat kuulleet huhuja sääntömuutosideoista ja toivovat, että ensin kysyttäisiin pelaajien mielipidettä.

Käsittääkseni täsmälleen juuri niin on oltu tekemässä. On noussut huolta pelin viihdyttävyydestä ja mietitty sääntömuutosideoita, jotka on lähetetty näytille huippusalibandyssa toimiville seuroille jotta ne kertoisivat mielipiteensä asiasta.

Blogimerkinnöistä päätellen seurat eivät ole vielä kysyneet asiasta pelaajiltaan. Nyt kuitenkin jo tiedetään, että kaksi huippupelaajaa ei muutosideoita kannata.

Toivottavasti tieto niin tässä kuin muissakin vastaavissa asioissa kulkee seuroissa pelaajille saakka ja sitten taas takaisin seurojen päättäjille ja heiltä liittoon. Aina se ei ole onnistunut.

(Asian sivusta mainittakoon, että itsekään en näe mitään tarvetta tällaisiin sääntömuutoksiin. En myöskään erinäisiin suositumpiin, mutta niistä toiste)

Pieniä asioita

Postiluukku kolahti, ja painotuore Unihockey.ch:n Printmagazin muovikääreessään lepäsi eteismatolla yhtä vääjäämättä kuin aina.

Salibandymedioissa tehdään paljon talkoopohjalla, ja silloin pienet eleet ovat arvossaan. Unihockey.ch:n päätoimittaja Damian Keller ei koskaan unohda lähettää lehteä, muistaa aina törmättäessä kutsua oluelle tai syömään ja saattaa yllättää vaikkapa T-paidalla. Ja muistaa sanoa kiitos. Siksi lehteä on mukava avustaa kuvilla ja pienillä jutuilla, vaikka deadlinet joskus päällekkäin kasaantuvatkin.

Erään suuremman salibandymaan suuremman salibandymedian painettu lehti ei ole löytänyt postilaatikkoon vuosiin, vaikka kovasti luvattu on. Lokakuussa vastakkain satuttaessa ihmetteli päätoimittaja kuinka näin onkaan päässyt käymään, otti varmuudeksi osoitteen vielä ylös ja ilmoitti laittavansa asian kuntoon. Joulukuussa tanssittiin täsmälleen sama menuetti toimittajatasoisen edustajan kanssa. Niin ennenkin.

Vaan sitä lehteä ei edelleenkään satu silmiin kuin kisoissa pressihuoneen pinosta. Materiaalipyynnöt kyllä löytävät perille, mutta eivät enää mene tehtävälistalla ihan kärkeen. Ilmeisesti heille on jostain syystä käynyt aina vain vaikeammaksi löytää Suomesta avustajia. Kadonnut on minunkin nimeni medarbetare-laatikosta.

Urheilukulttuuria vai uusi Uusi Tuntematon?

Digimaailman yleisasiantuntija Petteri Järvinen kirjoittaa jo kahdesti uusintana näytetystä jääkiekon MM-finaalista vuodelta 1995. Järvisen mukaan se saattaa olla ”ylitse muiden” siinä mitä tulee ulkomaalaisten Suomessa hassuina pitämiin asioihin.

Mikä tässä ottelussa on niin ihmeellistä? Mitä kertoo kansan itsetunnosta se, että pönkitystä pitää hakea 15 vuotta vanhasta jääkiekkomatsista? Olisiko Suomen aika katsoa eteenpäin eikä taaksepäin?

Kirjoituksen kommenteissa Suomi—Ruotsi-finaalista tehdään vielä uusi Uusi Tuntematon Sotilas, vaikka joku älypää (minä) yrittääkin huudella joukkoon jotain kulttuurista.

Onko 15 vuoden takaisen MM-kullan fiilistely överiä? Vai arvostettavaa urheilukulttuuria?

Ja kertooko ottelun lähettäminen uusintana oikeasti jotain suomalaisista?

Super Bowl -tuomarit eivät olleet tälläkään kertaa huonoja

Onko amerikkalaisessa jalkapallossa ollenkaan huonoa tuomarointia?

Kysymys ei ole retorinen, vaan jenkkifutista vain harvakseltaan seuraavan amatöörikatsojan rehellisesti esittämä.

Super Bowl -ryminää katsellessani koetin kovin muistella, olenko koskaan nähnyt Super Bowlissa kiistanalaista tuomarointia. Siis sellaista, joka vaikuttaisi peliin lopullisesti ja ehkä ratkaisevastikin ja josta riittäisi juurta otsikkoihin ja kahvilakeskusteluihin vielä seuraavalla viikolla — ehkä pidempäänkin.

Kirjaimellisesti ottaen toki kiistanalaista tuomarointia nähtiin myös viime yönä New Orleans Saintsin ja Indianapolis Coltsin kohtaamisessa. Saints sai kun saikin lisäpisteyrityksestään kaksi pistettä nollan sijaan, kun päävalmentaja Sean Payton haastoi tuomarin ratkaisun videotarkistukseen. Mutta se kaikki tapahtui pelin sääntöjen mukaan, ilman meuhkaamista. Siinä peli itsessään korjasi omat vikansa.

Epäilemättä tilanne on tässäkin lajissa eri, kun laskeudutaan ammattilaistasolta alemmas otteluihin, joissa televisiokamerat eivät ole paikalla eikä videoita voi kelata. Silmänräpäyksessä tehdyt tuomareiden päätökset ovat silloin pitävämpiä. Ja vaarallisempia. Mahdollisesti pelin reiluuden tuhoavia.

En kritisoi tuomareita ihmisinä enkä tuomareinakaan, mutta minulle läheisimmissä lajeissa, salibandyssä ja jalkapallossa, minua harmittaa, kuinka ne käytännöllisten seikkojen vuoksi aivan huipputasoa myöten sisältävät mahdollisuuden epäreiluuteen. Siihen, että joukkue A ei pääse pelaamaan mestaruudesta väärin perustein tuomitun paitsion vuoksi, tai siihen, että joukkue Ö saa kaulaansa hopeat, kun viheltämättä jäänyt mailaanlyönti käynnistää vastahyökkäyksen, joka päättyy ratkaisevaan maaliin jatkoajalla.

Itse asiassa kirjoituksen aloittava kysymykseni saakin olla retorinen. En halua kuulla, jos vaikka epäreiluus Super Bowlissa olisikin mahdollista.

(Super Bowlin vuonna 2010 voitti New Orleans Saints pistein 31—17.)

Samalle apajalle

Suomi-Ruotsi-maaottelutapahtuma vai Finnkampen? Kumpi olisi näppärämpi ilmaus?

Pisteet 1-11 olivat karuimmat ikinä, mutta tapahtumat kaukalossa jättivät paremman maun. Impressioita: Sanna Roiskon itsevarmuus (jälleen!) ja velluketolamainen (MM 1974) kaatuen kurotettu taistelumaali, Laura Loisan hötkyilemättömät torjunnat. Kristiina Kauppilan haisto ja säilynojamainen (MM 1992) läpiajoviimeistely. Näyttivätkö kaksoset vähän nopeammilta kuin Hyvinkäällä? Perinteisesti taiturimaisten suoritusten ja runsaiden virheiden värittämä poikien peli, jonka loppukiri jätti hyvää makua. Matias Kaartisen peliajan rankkarit, se ensimmäinen etenkin. Maiju Merikannon tylyt töötit ja Karolina Widarin epäuskoinen ilme yhden jälkeen. Malin Erikssonin yritys taklata sivusta Katriina Saarista ja lakoaminen keräämään kamojaan ”Kassun” jatkaessa heilahtamatta kohti maalia. Eliisa Alangon huikea yksi-kolmonen ja maali kun juuri minuuttia aikaisemmin oli kentän laidalla haikailtu häneltä hyvää yksilösuoritusta. Liisa Kokkosen torjunnat. Laura Kokolta näen aina vain hyviä pelejä enkä Ukkostakaan isosti moittisi. Miehet osaavat hyökätä viihdyttävämminkin, mutta hienoa nähdä joukkue pitkästä aikaa kotimaan kamaralla ja etenkin myyttinen Mika Kohonen. Ja viimeinkin Henri Johansson, joka oli maajoukkuetasoa ja maalikin vain milleistä kiinni. Mika Moilasen alivoimataistelu, Jani Naumasen kolmannen erän maskivedon rannetorjunta (alakuvassa). Ja Jami Manninenhan pelasi kuin olisi vetänyt vuosia maajoukkueessa.

Hienot sisääntulo”liekit”. Kuudes kenttäpelaaja mukavasti mukana. Jotenkin joululaulumainen Du gamla du fria. Mutta mitä ihmeen ruotsalaisia maalibiisejä? Kotietu? Onko Ruotsissa vedetyissä Finnkampeneissa nostatettu suomalaisten henkeä?

Ne suomalaisten rankkarit?

Sääli, etteivät ihan viimeiset kokoonpanomuutokset olleet ehtineet edes nettipöytäkirjoihin. Laukaisukartat sieltä näköjään löytyy, pitääpä perehtyä.

Hakkaraisen analyysiä odotellessa oheislukemistona Hannuksela ja Anderson.

Mutta kuka ajattelisi nuoria?

Ongelmaurheilijat pois edustustehtävistä, vaatii eläkkeellä oleva rehtori Pekka Kauppinen Suomen Kuvalehden verkossa.

Jos halutaan kantaa vastuuta nuorten urheilijoiden menestyksen lisäksi myös heidän ja koko Suomen nuorison kehityksestä kunnon kansalaisiksi, tulee vastuunkantajien puuttua ensimmäisiin hairahduksiin todella määrätietoisella tavalla.

Ongelmien toistuessa tulee urheilija sulkea pois edustustehtävistä. Vain sillä tavalla osoitetaan, millaisia henkilöitä huippu-urheiluumme halutaan.

Harri Olli pois mäkeä hyppäämästä, niin maailma pelastuu.