Muppet-showssa aitiosta huutelevat Statler ja Waldorf pitivät huolen, ettei Fozzie Bear alkanut luulla liikoja sketsiensä laadusta.

Salibandyn statlerit ja waldorfit pitävät Salibandy Areenan kommenttipuolella huolen, ettei kukaan ala luulla liikoja itsestään.

Pleijaripaikkaa hakevat joukkueet ovat oikeasti putoamisvaarassa, uutisoidut vahvistukset ihan tusinaheppuja, uuden pestin saaneet valmentajat parempi jättää ilman paluulippua, kaikkien taloudet kuralla, ulkomaille siirtyvät naispelaajat huono vitsi ja uudistukset lajiin täysin syvältä kuten myös uudistusten puute.

Urheilun uutispuolella nähdään asiat mieluusti positiivisessa valossa ja vähän mehustetaankin yläkanttiin yrittäen silti pysyä uskottavuuden rajoissa. On ymmärrettävää, että käsitysten välille pääsee välillä syntymään jännitettä, joka innostaa palauttamaan jalkoja maan pinnalle. Mutta vallan negailuksi valahtava kommentointi ei ainakaan innosta yhtään pelaajaa, valmentajaa, joukkueenjohtajaa tai erotuomaria satsaamaan aikaansa ja vaivaansa lajiin. Perusteltu ja rakentava kritiikki (sitäkin on) hautautuu vasurilla viskatun helpon vittuilun sekaan.

Ei sillä, samaa ja rajumpaakin kuittia annetaan isompienkin lajien palstoilla ja toimijoiden nahka on yllättävän paksu. Mutta näin sivuviistosta katsellen meno alkaa välillä surettaa.

Yhdessä asiassa Statler ja Waldorf olivat edellä: He vittuilivat omalla nimellään ja naamallaan.

Lue lisää: Janten laki

Kansainvälinen Salibandyliitto IFF on myöntänyt Saksalle sekä Kanadalle kummallekin 12500 Sveitsin frangia projektitukea lajin aseman vahvistamiseen näissä kahdessa maassa.

Saksassa pyritään nostamaan pelaajien määrä tasolle, joka mahdollistaisi lajille Saksan olympiakomitean jäsenyyden. Kanadassa tarkoitus on tehdä salibandya tutuksi kiekkoväelle, saada se ottamaan reikäpallo oheisharjoitusmuodoksi ja lisätä lajin tunnettuutta maassa.

Ruotsin johtavan lajimedian Innebandymagazinetin päätoimittaja Magnus Fredriksson menee kolumnissaan vielä pitemmälle. Hän linjaa, että lajin huippumaiden kuten Suomen ja Ruotsin tulisi luopua MM-turnausten välisistä väljähtyneistä harjoitusotteluistaan ja käyttää sen sijaan resurssit pelaamalla kehittyvien maiden kuten juuri Saksan ja Kanadan kanssa vaikka sitten B- tai C-maajoukkueilla. Lisäksi pitäisi lisätä kontakteja seurajoukkuetasolla ja satsata esimerkiksi Venäjän, Viron ja Latvian salibandyn kehittämiseen koska vain sitä kautta meillä on tulevaisuudessa leveästi laadukkaita arvokisoja.

Pohtimisen arvoisia pointteja kun samaan aikaan toivotaan Champions League -tyyliin entistä tiukempia ja tasaisempia pienemmän piirin kisoja parhaiden maiden maajoukkueiden ja seurajoukkueiden kesken. Riittävätkö heikommille maille karsinnat, joista parhaat seuloutuvat huippujen mukaan? Ovatko lyhyen ja pitkän aikavälin tavoitteet ristiriidassa keskenään?

(Kuvassa Saksan maajoukkue juhlii maalia joulukuun MM-kisoissa Helsingissä)

Classicilla oli se vielä talvella. Erä kadotti sen joskus joulun alla. SPV:llä oli se viidennen loppuottelun toiseen erään saakka. SSV:llä se löytyi syksyn mittaan ja säilyi summerin viimeiseen mörähdykseen.

Silmien katse, vartalon asento, kehonkieli. Keskittymisestä ne kai kertovat, valmentajien hokemasta fokuksen säilymisestä. Voittavan joukkueen pelaaja näyttää koko ajan valppaalta muttei heittäydy tunteen vietäväksi. Hän pelaa tilanteet kovaa muttei jää vihellyksen jälkeen miettimään tuomarin ratkaisua. Saattaa kysyä tai olla eri mieltäkin, mutta katse on koko ajan jo seuraavissa tilanteissa. Tuulettaa maalia ja kiroilee takaiskua, hetken, muttei jätä sen tuomaa tunnetilaa vellomaan. Kävellessään takaisin penkille voittaja on jo valmistautumassa seuraavaan vaihtoon. Voittajan katse säilyy 7-0-johdossa ja se on tallella vaikka pelataan viimeistä erää ja vastustaja johtaa viidellä maalilla.

Ja miesten maajoukkueen ilme oli sitten vielä ihan oma lukunsa. En tiedä, missä Tero Tiitun katse oli täyteen ammutun Hartwall Areenan laulaessa MM-finaalin aluksi Maamme-laulua, mutta sen kohde ei ollut tässä maailmassa. Rauhallisen tyyni hymy kertoi, että Tiitu oli läsnä mutta silti jossain, missä hetkelliset vastoinkäymiset tai onnistumiset eivät pelaajaa enää heilauta. Saman katseen näki esimerkiksi Mikko Kohosen kasvoilla liigan finaaleissa SSV:tä vastaan.

En tiedä, mitä Nykky oli maajoukkueemme pelaajille tarjoillut, mutta ottaisin samaa, kiitos.

Ehkä se on sitä hetkessä elämistä.

Keskellä kesääkin

Minusta Suomi ja Ruotsi ovat aina pelanneet jalkapalloa eri maailmoissa. Suomi jahdannut ikuista haavettaan lopputurnauspaikasta ihan kuin 70- ja 80-luvuilla jääkiekkomitalista, Ruotsi taas taistellut muiden huippumaiden kanssa oikeissa kisoissa.

Keskinäisiä otteluita on pelattu niin harvoin, ettei maailmojen kohtaamista ole tarvinnut miettiä. Nyt se tapahtui, ja analyysejä karmeudesta on kirjoitettu enemmän kuin ehtisin edes lukea. Siksi tähän linkit vain Andersonin lyhyeen ja Jonas von Wendtin pidempään ja kerraksi kiellon päälle Sundqvistiin.

(Ja taktiikkapalaa)

Juuri suomalaisen jalkapallon kirous tekee lajista kuitenkin erityisen, sillä matka on mielenkiintoisempi kuin saapuminen perille. Niin silloinkin kun Iason ja argonautit etsivät kultaista taljaa.

Jääkiekossa jännite katosi kun loputon jahti sittenkin päättyi ja Leijonista tuli vain yksi huippujoukkue muiden joukkoon. Salibandyssa Suomen kova kohtalo huipentui 2006 Globenissa jatkoajalla eeppiseen hiuksistarepimisjäähyyn ja maailman romahtamiseen, mutta Prahassa 2008 Tero Tiitu löi sillekin tarinalle loppupisteen.

Mitä meille enää jäisi, jos alkaisimme menestyä jalkapallossakin?