Voittajan katse

Classicilla oli se vielä talvella. Erä kadotti sen joskus joulun alla. SPV:llä oli se viidennen loppuottelun toiseen erään saakka. SSV:llä se löytyi syksyn mittaan ja säilyi summerin viimeiseen mörähdykseen.

Silmien katse, vartalon asento, kehonkieli. Keskittymisestä ne kai kertovat, valmentajien hokemasta fokuksen säilymisestä. Voittavan joukkueen pelaaja näyttää koko ajan valppaalta muttei heittäydy tunteen vietäväksi. Hän pelaa tilanteet kovaa muttei jää vihellyksen jälkeen miettimään tuomarin ratkaisua. Saattaa kysyä tai olla eri mieltäkin, mutta katse on koko ajan jo seuraavissa tilanteissa. Tuulettaa maalia ja kiroilee takaiskua, hetken, muttei jätä sen tuomaa tunnetilaa vellomaan. Kävellessään takaisin penkille voittaja on jo valmistautumassa seuraavaan vaihtoon. Voittajan katse säilyy 7-0-johdossa ja se on tallella vaikka pelataan viimeistä erää ja vastustaja johtaa viidellä maalilla.

Ja miesten maajoukkueen ilme oli sitten vielä ihan oma lukunsa. En tiedä, missä Tero Tiitun katse oli täyteen ammutun Hartwall Areenan laulaessa MM-finaalin aluksi Maamme-laulua, mutta sen kohde ei ollut tässä maailmassa. Rauhallisen tyyni hymy kertoi, että Tiitu oli läsnä mutta silti jossain, missä hetkelliset vastoinkäymiset tai onnistumiset eivät pelaajaa enää heilauta. Saman katseen näki esimerkiksi Mikko Kohosen kasvoilla liigan finaaleissa SSV:tä vastaan.

En tiedä, mitä Nykky oli maajoukkueemme pelaajille tarjoillut, mutta ottaisin samaa, kiitos.

Ehkä se on sitä hetkessä elämistä.

7 kommenttia artikkeliin ”Voittajan katse

  1. Henkinen vahvuus nousi päärooliin mutta edellytti toki, että kokonaisuus oli riittävällä tasolla taistella maailmanmestaruudesta. Kaikissa lajeissa niin ei taida vielä olla.

    Olisi kyllä kiintoisaa kuulla, miten Suomen salibandymaajoukkueeseen rakentui tuollainen ilme kun esimerkkejä saman epäonnistumisesta on historiassa riittämiin.

  2. Juuri siitä henkisestä vahvuudesta ja peli-ilmeestä kannattaisi ottaa oppia.

    Lisäksi kaikki vielä todellisia malliurheilijoita ja herrasmiehiä :)

  3. Samaa mieltä Jukkiksen kanssa. Tietenkin isompien lajien ihmisten voi olla vaikea nöyrtyä ottamaan mallia ”jostakin sählystä”, jossa kansainvälinen kilpailu käydään neljän maan välillä. Jos sitäkään.

    Mutta ei pidä unohtaa, että Ruotsi oli pitkään etenkin Hintikan ja Järven pelaajasukupolvelle melkoinen peikko, joka kaadettiin usein mm-kenraaleissa mutta kisojen ratkaisupeleissä usein alisuoritettiin heitä vastaan. Lisäksi oli jo puhetta Suomen jäämisestä Sveitsin ja Tsekin taakse, joten henkisesti helppo paikka ei sb-maajoukkueella missään nimessä ollut nousta ensimmäiseen maailmanmestaruuteen. Vaikka vääjäämättä se olisi joskus kuitenkin tullut.

    Vaikka itse en arvosta kovin korkealle jokakeväisiä jääkiekkohöntsyjä (kun parhaat pelaajat pelaavat samaan aikaan nhl-pudotuspelejä), niin myönnän silti että viimeisen erän voittaminen 5-0 lukemin finaalissa oli helvetin kova temppu leijonilta. Siinäkin oli sitä voittajan ilmettä

  4. Samoja mietteitä kuin Tuopilla.

    Itse ajattelin, että loppuhetkien Masken Carlsson -painajaisista oli päästy henkisesti yli toukokuussa 1995 kun pokaali nousi sekä salibandyssa että jääkiekossa.

    Edessä ollut uusi korpivaellus valitettavasti osoitti luuloni vääräksi.

    Uskon (ja toivon), että menestyshaluiset valmentajat ottavat hyvät opit vastaan miettimättä, mistä lajista ne tulevat. Ja osoittaisivatko vaikkapa Samu Kuitusen ja Rauno Korven tapaiset linkit, ettei matka lajien välillä kovin pitkä ole?

  5. Tuoreimmassa Suomen Kuvalehdessä on artikkeli jonka teema on kohtalaisen mielenkiintoinen ja sivuaa ihan hieman tätäkin aihetta… Artikkelin sisältö ei ehkä ihan yltänyt mahdollisuuksiinsa.

    (Olisi ehkä paremmin sopinut otsikon Yksi etsii ikuisesti alle, mutta keskustelu oli jo sulkeutunut.)

Kommentointi on suljettu.