Pitkä matka on tultu niistä päivistä kun nähdäkseen ruudusta elävänä salibandya piti nauhoittaa sitä VHS:lle Ruotsin TV:n Sportnyttistä tai suomalaisten kanavien harvinaisista uusia lajierikoisuuksia esittelevistä ohjelmista. Jossain niitä kasetteja taitaa olla yhä tallella.

Netissä salibandyvideoita lienee nykyisin enemmän kuin koskaan.

Ammattilaisen ajan kanssa tekemä video on sen näköinenkin, ja samaan sarjaan kuuluvat Mikko Hyvärisen ja Timo Mäkysen koostamat Salibandyliigan viikkokatsaukset.

Tietoisesti toinen lähestymistapa on Tapanilan Erän videotiimillä: Paremmasta päästä oleva kamerakännykkä monopodin päähän tallentamaan, ääni laitteen omalla mikrofonilla, kevyt editointi ja nopeasti ulos.

Keskeinen tekijä on tietenkin aika: TV-talo tekee näyttävää materiaalia saman tien, mutta seura- tai harrastajaresursseilla valinta on tehtävä näyttävyyden ja nopeuden välillä. Ja urheilu-uutisoinnissa nopeus on iso asia.

Tarjontaa on jo vaikkapa media-alan opiskelijan tutkimusaiheeksi asti: Classicin VelluTV:n ja TPS:n pressitilaisuuksien taltioinnit, TPS:n ja Kooveen maalikoosteet, BlueFoxin YouTube-kanavan laadukkaat yhdistelmät ottelukoosteita ja haastatteluja. Ja muiden maiden tarjonta päälle. Nais- ja tyttösalibandyvideot liigan kanavalla, Happeen HirviTV, josta jäi mieleen esimerkiksi Cribs-jakso.

Niin että mitä? No sitä, että voi tehdä monella tavalla, ja kaikilla tavoilla on oma arvonsa. Verkkoon mahtuu. Mitä kaikkea vielä saammekaan nähdä kun tekniikka ja taidot koko ajan kehittyvät?

Itse kuuntelisin vielä audionakin, mutta onkohan siitä jo ajanut aika ohi…?

Nordström bloggaa pitkästi Ruotsin Salibandyliiton 30-vuotisjuhlista.

Parasta ovat kaksi anekdoottia:

Han blev under en helg uppringd av en ganska upprörd ledare. Denne sa:
- Jag måste bara fråga. Vi har precis fått en utvisning på tre minuter, kan det verkligen stämma?

Simon blev rätt så stum.
Förklaringen kom av domaren sen:
- Nämen, det är ju klart. Det var lite hårdare än två minuter, men inte tillräckligt hårt för fem minuter.

Ja:

Göran var ganska ny som domare, och skulle döma någon cup i Västerås. Han träffade då på ett domarpar, far och son (nämner inga namn), som gärna ville berätta lite tips för Göran. Ett tips som de tyckte var väldigt bra var att när spelet pågick så var den bästa placeringen för domarna att stå bakom målet, på det, med breda fötter och sen hålla i buren med båda händerna. För då såg man bäst. Göran tänkte så klart:
- Va fasen är det här?

Mål.

Mutta että paikalla on ollut itse Reijo Stävenborg: Mies, joka piirsi Busteriin Harjuvaara-sarjakuvan.

Palvontakumarruksia.

Ja Katarina Touminen. Ja Reijo Luukonen. Ei vaan Lukkonen. Eiku.

En vieläkään tiedä, ovatko suomalaiset nimet ruotsalaisille vain mahdottomia vai terapoivatko MM-tappioitaan. Edellisen vaihtoehdon puolesta puhuu, etteivät ne menneet oikein takavuosinakaan.

Kukaan Ruotsissa ei kuulemma muista, kuka teki maan kaikkien aikojen ensimmäisen maaottelumaalin Ruotsin voittaessa Suomen 13-1 vuonna 1985. Me tiedämme, että koko maailman ensimmäisen iski Pekka Kainulainen laukoessaan Suomen 1-0-johtoon.

Toinen sen ajan Pekka, nimittäin Mukkala, saisi myös alkaa kirjata anekdootteja.

Pekka?

Pekka Nieminen taitaa perusasiatkin.

Kuva: Topi Naskali

En tietenkään tiedä, liittyykö saksalaisen erotuomarin kohtalo todellisuudessa mitenkään hänen tehtäviinsä jalkapallon parissa.

Silti tulee taas mieleen, että tosiaan, joidenkin ihmisten mielestä toisista ihmisistä ja ihmisille saa sanoa mitä tahansa vain siksi, että he ovat erotuomareita.

Asiasta isommin Sundqvist.

Muistelu tuossa alempana siitä, minä vuonna muuan HJK – TPS pelattiin, oli tietenkin taas yksi Petelius Moment vanhojen muistiinpanojen kaivamisineen. Taannoin toisaalla muistin elävästi, että Esa Tikkanen olisi tehnyt IFK:lle unohtumattoman jatkoaikamaalin 27.1.85 Jokereiden verkkoon. Tämä faktahan on sen verran tärkeä, että korjattakoon maalintekijänä olleen Tony Arima, kun Tikkasen maali oli se IFK:n ensimmäinen runkosarjan jatkoaikaosuma Kärppiä vastaan 15.11.84.

Tarpeeksi vanhoja muistellessaan huomaa nopeasti itsensä klassikkosketsin hahmoksi.

Paljon nähnyt ja voittanut Kari-Matti Ratsula (jokahan vasta eilen oli lupaava juniori) päästää SSV:n sivuilla lukijat kurkkaamaan aavistusta niistä aineksista, joista menestyvä joukkue tehdään.

Työmoraali ja joukkuehenki ovat aina olleet tässä joukkueessa niin poikkeuksellisia, että jokainen joka tässä joukkueessa on pelannut kaipaa varmasti sitä tällä hetkellä, pelaapa missä tahansa tai olipa missä vaiheessa tahansa elämäänsä. Tälläkin hetkellä tiedän monen omistavan ”Viikinkisydämen”, vaikka pelaakin vihollisleirissä, koska tietää mitä on saanut meidän kanssa kokea ja millaisiin persooniin SSV:ssä on saanut tutustua. Sitä ei saa millään rahalla, hienoilla puitteilla, hyvillä varusteilla tai muotitukalla, vaan kaikella sillä millä tämä kaikki on rakennettu ja sen palkinto on tämä joukkue, joka pystyy tällaisiin tekoihin. Joukko hyviä ystäviä, jotka nauttivat tavoitteiden saavuttamisesta ja sen tavoittelusta.

Yhteen pieneen yksityiskohtaan pitää silti puuttua.

Moni sanoo aina ja toteaa, että ei ne (SSV) jaksa enää kauaa voittaa, tai että se pelaaja lähti ja se pelaaja tuli ja blää blää blää..

Parin mestaruuden jälkeen saattoi vielä sanoakin, muttei enää viiden perättäisen jälkeen. Jokainen tietää jo, että voittamaan kyllästymiseen ei SSV kaadu. Ainoaksi vaihtoehdoksi taitaa siis jäädä, että joku kilpailijoista treenaa itsensä vielä SSV:täkin kovemmaksi.

Joku (arvaan, nuorehko) jalkapallokirjoittaja naputteli loppukesästä jalkapallojoukkueiden kannatuslauluista ja ihmetteli huvittuneena, miksi HJK soittaa marssimusiikkia.

Hänen näkökulmastaan kysymys oli varmasti aivan relevantti. Aikaulottuvuus muuttaa asiaa kuitenkin mielenkiintoisesti. Hassu ja omituinen laulukin saa uusia ulottuvuuksia, kun siihen alkaa vuosikymmenten kuluessa tarttua muistoja ja merkityksiä. Taas kansa täyttää alkamassa kovaäänisistä palauttaa samalla lapsuuden kesäiltojen tunnelman Olympiastadionin aurinkokatsomossa tai käytävällä myymässä ohjelmalehtisiä. Olli Isoahon, Kalle Niemen, Henry Forssellin, pallon päällä tähystävän Atik Ismailin, Pasi Rautiaisen mestaruusmaalin Hakan verkkoon, sen kaatosateisen illan kun Klubi hävisi KPV:lle 0-5.

Silloin ei enää toivo, että kappaletta lakattaisiin soittamasta. Perinteet, seurakulttuuri. Sama pätee niihin kaikkiin ikivanhoihin seuralogoihin, jotka ajan hammas nakertaa hassuiksi.

Edellisestä kiekkopelistäni paikan päällä on aikaa, mutta toivottavasti IFK:n matseissa soitetaan vielä maailman hienointa urheilubiisiä. Sen palauttamia muistoja ja tunnelmia en edes ala listata, ettei tila verkosta lopu. Niiden tulva ja Jäähallin tuoksu nousevat mieleen heti ensi soinnuista. (Tai jos ihan vaikka vain sen illan syksyllä 1978 kun suosikkini, nuori Ilkka Sinisalo nosti Hannu Kamppurin maalin etuyläkulmaan tilanteeksi 2-0 ja IFK kaatoi Jokerit lopulta 13-0.)

Perinteet eivät synny hetkessä. Ehkä keski-ikäinen menee 2045 katsomaan SSV:n matsia ja muistaa, että sama We are the Vikings soi jo silloin lapsena kun isä vei hänet ensi kertaa hallille.

NST:n ennätysmäinen 12-1-kotivoitto nousija SPV:stä naisten Salibandyliigassa kirvoitti Antti O. Arposelta NST:n blogiin mietteitä sarjajärjestelmästä.

Naisten liigan joukkuemäärästä on keskusteltu vuosikausia, mutta mitään ei ole tapahtunut. Liiton ja liigan mielestä 12 joukkuetta on sopiva määrä. Kuulemma on keskusteltu jopa siitä, että naisten liigassa olisi 14 joukkuetta kuten miehissäkin.

Sarjajärjestelmästä päättää ja siis tietenkin vastaa lajiliiton hallitus, vaan jäin miettimään kentän kantaa. En ole ollut sarjapalavereissa, mutta olen jostain saanut kuvan, että juuri naisten liigajoukkueet itse olisivat olleet vuosien varrella vähiten innokkaita supistamaan sarjaa.

Toivottavasti joku korjaa, jos olen saanut väärän kuvan.

AOA pohtii myös tappioputkeen juuttuneen NST:n miesten liigajoukkueen päävalmentajan tuolin kuntoa.

Salibandytaituri ja -visionääri Lasse Riitesuo mietti tuoreimmassa blogimerkinnässään, voisiko Salibandyliiga olla kansainvälisesti kiinnostava palloilusarja, jota nykyaikaisen tekniikan ja sosiaalisen median kautta seurattaisiin tiiviisti myös Suomen ulkopuolella.

Crosspostaus-hengessä peistaan oman pienen kontribuutioni merkinnän keskusteluun myös tähän:

Lasselle jälleen kerran kiitokset visioveturin ansioista. Uusia ja rohkeita ajatuksia kehitys vaatii.

Mitä, kenelle, kuinka paljon ja millä aikataululla olisi saavutettavissa? Minkä verran ja millaisia resursseja olisi kenelläkin käytettävissä ja ehkä hankittavissa lisää? Näihinkin Lassen visio hahmottelee jo vastauksia.

Epäilemättä englanti olisi käytännössä se kieli, jolla maailman salibandyväki voisi keskenään kommunikoida (vai ajattelenko nyt rajoittuneesti?). IFF:n sivut ovat olleet johtava kokoontumispaikka, ja uutisointia amerikaksi löytyy myös esimerkiksi Floorball Centralista. Vai onko se Floorball U?

Lisää voi tietysti luoda mikä tahansa seura tai kuka tahansa, ei aina tarvita työryhmiä, liittoja. konsultteja eikä strategioita.

Pientä englanninkielistä seurantaa kuulumisiinsa on Salibandyliigassa harjoittanut muun muassa Tapanilan Erä.

Miks täällä mainostetaan Black Horsea ku nää on naisten maaotteluita, kysyi nuori ääni takana Messukeskuksen katsomossa. No siks tietysti ku sillonhan kattomassa just on paljon miehiä, vastasi toinen yhtä raikas.

Tulispa nyt jo kunnon avojääpommi, kuului teiniseurueesta vasemmalta.

Lehtereillä oli naisten ja tyttöjen EFT:ssä ilahduttavan täyttä, ja ilmeisestikin laji oli monelle katsojalle kohtalaisen uusi kokemus. Joku ihmetteli ääneen, miten kovaa kaukalossa saa ajaa kroppaan.

Ei Suomen tyttöjenkään peli toki täydellistä ollut, mutta nousu Ruotsia vastaan kahden maalin takaa tasoihin ja turnausvoittoon lämmitti. Desibelimittari paljasti My Kippilän yleisön suosikiksi, ja turnauksen päättäminen ratkaisevaan ilmaveivirankkariin, All Stars -valintaan ja MVP-titteliin oli kohtalainen huipennus. Toistuuko sama naisten MM-kotikisoissa? Olisi hienoa kuulla tuhansien katsojien pauhaavan tahdissa My! My!

Naisten Ruotsi-pelin ensimmäinen erätauko, ja väkeä valuu katsomosta mediatilaan. Paljon peli, kysyvät koneidensa ääressä ahkeroineet katse ruudussa. Nolla – seitsemän. Siis mitä, kysyvät istujat kääntyen epäuskoisina katsomaan.

Maallikon silmään Suomen naisten peli näytti siltä, että vauhtia ja ryminää oli enemmän kuin missä taito pysyi mukana. Ruotsi-ottelu kaatui itse asiassa 15 katastrofaaliseen minuuttiin, kokonaisuutena huolestuttavampaa oli pallollisen pelin tukkoisuus Sveitsiä vastaan. Päävalmentajan arvio leirin jäljiltä väsyneistä jaloista ja päistä kuulosti uskottavalta selitykseltä, mutta MM-kaukalossa se arvioidaan uudelleen.

Tässä kohdin kuuluu tietysti yskäistä foorumeille anonyymit yksinkertaiset lääkkeet: Tuo ihminen pois tai tuo tilalle, ja taas toimii. Toki hallillakin mainittiin tavanomaiset epäillyt: Naisten liigan joukkuemäärä, erotuomarilinja Suomessa versus koovee peleissä, harjoituskulttuuri…

Olisipa Hakkarainen ollut paikalla sanomassa sanasensa Ruotsin naisten pelistä. Näin maallikolle jäi vaikutelma, että maailmanmestarien meno oli entistäkin terävämpää. Yhä uudelleen ärhäkkä karvaus niisti pallon huolimattomalta Suomelta jo Liisa Kokkosen maalin kulmalla, ja nyt Ruotsi siirsi pallon suoraan maalipaikkaan ilman takavuosien näppärää mutta tehotonta lätyttelyvaihetta.

Ainakaan MM-suosikista ei jäänyt minkäänlaista epäselvyyttä. Pitäisikö antaa pokaali suoraan ruotsalaisille, ja muut pelaisivat sitten Sveitsissä ykköshaastajan asemasta?

Aikanaan salibandya Tapanilan Erässä pelannut poliitikko Fatbardhe Hetemaj käsittelee YLEn sivujen kolumnissaan vähän kaikkea, mutta etenkin yhdessä kappaleessa tärähtelee täysiä osumia.

Itse arvostan matseissa yritystä, tunnetta ja oman tason saavuttamista tai sen ylittämistä. Erityisesti minua koskettaa fanien perinteinen kyky kannustaa omiaan sortumatta vihamielisyyteen tai alatyylisyyteen, mikä on yksinkertaisesti luonteen ja kulttuurin vahvuutta – sitä todellista voimaa. Kannustuksen ja sen myötä tulevan tunnelman laajuus on totta kai täysin pelistä riippuvaista. Tunnelman tekevät peli, pelaajat, voitot ja suoritukset kentällä. Ei tuloksilla mielestäni ole niinkään väliä kunhan katsomoon asti näkyisi, että kentällä ainakin yritetään tosissaan. Kentällä otteiden pitää olla sellaisia, että kannustus on ansaittua.

Siitä vähän alempaa löytyy myös urheiluihmisillä toistuva toive, että jos sitten vielä media vähän…

…melkein yhtä monta kertaa olen nähnyt sen median puolesta vastaavan toimittajan nenän nytkähtävän aavistuksen ylemmäs ja ääneen lehahtavan sävykästä painokkuutta kun hän taas kerran sanoo:

Toimittajan tehtävä ei ole olla minkään lajin markkinoija.

Edit: Kansainvälinen liitto taustoittaa videota

Näistä vaihtoehdoista löytyy varmasti katu-uskottava nimi Saksan päävalmentajalle.

Linkki uutiseen

(Ei sillä, tiedän, että tulee näpihäiriä itsellekin riittämiin.)

Linkki: Tigerfibel

Kaj Kunnas, Christoffer Herberts ja Bubi Wallenius pohtivat Sporthörnanin ensimmäisellä jaksolla herkullisesti urheilua ja sosiaalista mediaa.

Yllättävä on tieto, että yhä useampaa suomalaista urheilijaa on managerien, agenttien, liittojen ja tiedottajien luoman kitkan takia nihkeää saada haastateltavaksi.

Kiintoisinta kumminkin pohdinta urheilutoimittajan roolin muuttumisesta. Ennen vanhaan toimittaja oli niiden muutaman tuhannen katsomossa istuneen lisäksi ainoa, joka tavallisen sarjaottelun näki. Ja ennen kaikkea hän oli yksi niistä muutamasta harvasta, jolla oli kanava kertoa näkemästään monelle.

Nykyään kaikki on toisin. Uusien TV-kanavien ja kaikkien nettistreamien myötä moni pelistä kiinnostunut on jo nähnyt sen itse, ja lisäksi heillä kaikilla on tilaisuus jakaa näkemyksensä verkossa. Lisäksi oheistietoa riittää koko ajan: joukkueiden, liittojen, eri medioiden sivut, keskustelupalstat, blogit, sosiaalinen media…

Ennen piti vartoilla aamun lehteä lukeakseen otteluraportin, nyt riittää kun odottaa, että katsojat kotiutuvat ja ehtivät Jatkoajan tai Futisforumin otteluketjujen ääreen. Tai ei edes sitä. Pelin TV-kanavilta tai streamista seuranneet ovat jo kommentoineet pelaajien otteet, valmentajien päätökset ja tuomarien ratkaisut reaaliajassa foorumeille sekä Twitteriin ja Facebookiin.

Ei ihme, että lehtien otteluraportit ovat jääneet tarpeettomina historiaan.

(Vielä minä muistan ajan, kun saadakseen selville IFK:n pelin tuloksen myöhään illalla ainoa tapa oli joko soittaa jollekin sen tietävälle tai kuunnella urheilu-uutiset lankapuhelimella HPY:n maksullisesta numerosta tai sitten vain odottaa nöyrästi aamun lehteä. Jo Teksti-TV:n tulo oli mullistus.)

Kaj Kunnas kertoo keskustelussa etsivänsä tietoa myös sosiaalisista medioista. Bubi Wallenius kysyy, mitä se hyödyttää jos kerran sama tieto on ollut siellä tarjolla jo suurelle yleisöllekin. Tiivistää Christoffer Herberts:

Förr hade vi ett kunskapsförsprång och även fördelen av att se mycket mer av idrotten än vad konsumenterna gjorde. Idag har vi inte den fördelen och måste istället satsa på att tycka, leverera åsikter och analyser och leverera ytterst god journalistik.

Urheilutoimittaja ei ole enää tiedon portinvartija. Kuten eivät muut toimittajatkaan. Kuten eivät opettajatkaan, kun oppilas on jo saattanut tankata verkosta puolet enemmän tietoa käsiteltävästä asiasta.