Muuan lehti on äänestyttänyt kotimaisen kiekkoliigan historian kovinta ketjua, eikä valituksi tullutkaan huono ollut.

Itselleni kovimpina mieleen jääneet:

1. IFK:n Esa Peltonen – Matti Hagman – Tommi Salmelainen
2. Ässien Kari Makkonen – V-P Ketola – Arto Javanainen
3. TPS:n Jukka Vilander – Kari Jalonen – Arto Javanainen

Twitteristä:

@Chriso_Vuojarvi: Fick för en gångs skull uppleva på närhåll det som kallas ”Micke Järvi-regeltolkning”. #salibandy #omatsäännöt

SSV saattaa mestarina tai pikemminkin pallollista peliä yleensä hallitsevana joukkueena saada edukseen erotuomaritulkintoja. Suurempi ero sen ja vastustajien välillä on kuitenkin useimmissa otteluissa keskittymisessä.

Jos SSV:n ottelussa joku pelaaja kovan kontaktin jälkeen älähtää, jää katsomaan odottavasti erotuomaria, näyttää suutahtavan jopa kostaa tai muuten kadottaa hetkeksi otteensa tilanteesta, se on yleensä vastustaja. SSV:n pelureilla pokeri pitää, katse käy lattiassa ja kääntyy taas sisäänpäin. Fokus säilyy.

Yksi asioista, jotka mestariksi mielivän pelaajan ja joukkueen on vain opittava.

Zen-mestaritasolla ei toki SSV:kään vielä ole. Joskus näkee myös Timo Toivosen unohtuvan hetkeksi esitelmöimään erotuomarille tai Mikael Järven vetävän kostoksi kintuille.

Ja menestyäkseen on tietysti yleensä voitettava ne kovat kontaktitilanteetkin. Joukkueena SSV on kivikova, mutta yksilötasolla voi pelin sisällä mennä toisinkin, tuli mieleen keskiviikkona kun Joni Niiranen jatkoi puhtaan laitakontaktin jälkeen pallo lavassa kohti maalia tilanteen toisen osapuolen Antti Matikaisen pyrkiessä vasta takaisin seisaalleen.

Loviisan Tuomas Savukoski ei osta SSV-ottelussa saamaansa kahden minuutin jäähyä.

Sunnuntain SSV – FBT Pori-ottelun alkua dominoi Jarkko Saastamoinen, jonka torjunnat lykkäsivät mestarien avausmaalia 14 minuuttia. Parhaimmillaan loistava vahti mutta yleensä jossain vaiheessa menee se helpompikin, mietin ääneen kaukalon laidalla.

Viron maajoukkuevahti tarjoili pelin vanhetessakin isoja venytyksiä, mutta antautui niiden lomassa kahdeksan kertaa. Juho Järvinen ja Petri Halonen rankaisivat näpeistä lipsuneista kakkospalloista ja Halonen vielä kaukolaukauksella jalkojen välistä.

Montreal Canadiensille kuusi Stanley Cupia torjunut Ken Dryden kirjoitti Jarkko Saastamoisestakin jo The Gamessa kappaleessa, jossa hän kertoo maalivahdin pahimman vastustajan asuvan oman pään sisällä. Siellä, missä maalivahti voittaa kaiken sen paineen, stressin ja epäonnistumisen ja nolatuksi tulemisen pelon ja löytää keskittymisen, jotta keho saa rauhan tehdä vaistomaisesti oikeat liikkeet ilman häiriötekijöitä.

The unsuccesful goalie is distracted by them, his mind in knots, his body quickly following. It is why Vachon was superb in Los Angeles and as a high-priced free agent messiah, poor in Detroit. It is why Dan Bouchard, Tretiak-sized, athletic, technically flawless, lurches annoyingly in and out of mediocrity. It is why there are good ”good team” goalies and good ”bad team” goalies – Gary Smith, Doug Favell, Dennis Herron. The latter are spectacular, capable of making near-impossible saves that few others can make. They are esential for bad teams, winning them games they shouldn’t win, but they are goalies who need a second chance, who need the cushion of an occasional bad goal, knowing that they can seem to earn it back with several inspired saves. On a good team, the goalie has few near-impossible saves to make, but the rest he must make, and playing in close and critical games as he does, he gets no second chance. A good ”bad team” goalie, numbed by the volume of goals he cannot prevent, can focus on brilliant saves and brilliant games, the only things that make the difference to a poor team. A good ”good team” goalie cannot. Allowing few enough goals that he feels every one, he is driven instead by something else – the penetrating hatred of letting in a goal.

Salibandyn suuri esimerkki good team goaliesta on tietenkin Henri Toivoniemi. Toivoniemi, joka on ratkaissut torjunnoillaan Suomen mestaruuksia ja maailmanmestaruuksia, juuri niitä pelejä, joissa kaikki on lopulta kiinni siitä yhdestä maalista, jota vain ei saa päästää.

Nyt Henri Toivoniemi on muualla, ja Salibandyliigan kevään suuri kysymys onkin: Kenestä kasvaa tämän kauden ratkaiseva good team goalie? Onko se Jarno Ihme, Pekka Nieminen vai David Rytych?

Hyvä Toni, raikui FBT Porin vaihtopenkiltä eilisen painituokion päästyä vauhtiin. Riku auttamaan, kuului perään ohje tilannetta vierestä seuranneelle Riku Prokille.

En tiedä, onko kukaan vertaillut kielenkäyttöä FBT Porin vaihtopenkin ja Salibandyliigan muiden joukkueiden välillä sen tieteellisemmin. Ainakin minun korviini on aina kuulostanut, että FBT:n penkki käy muita kovemmilla kierroksilla ja ohjeet painottuvat taktiikan sijasta enemmän asenteeseen ja hereillä olemiseen. Kaukalon puolellakin pelaajien kehonkieli huokuu aggrea ja tilanteen tullen isoa närkästystä kun erotuomarin ratkaisu ei miellytä.

Asiaa paremmin tuntevat osaavat kertoa, onko mielikuva väärä vai itsestäänselvyys.

Pelaaminen raivon rajamailla saattaa olla täysin oikeakin valinta kun halutaan ottaa sarjapaikastaan taistelevasta joukkueesta kaikki irti. Ongelmana on sitten vastaavasti fokuksen ja hermokontrollin säilyminen kun tulee vaikeaa. Eilen SSV-pelin lopulla olin näkevinäni pelaajan yhden lopettavan toviksi kokonaan pelaamisen kun vastustaja rikkoi eikä pilli soinutkaan. Sitä näkee liigatasolla enää harvoin.

Salibandyliigan fair play -tilastossa FBT on häntäpäässä, muttei silti mikään Charlestown Chiefs. Oilers, Classic ja Happee ovat kirjauttaneet ottelua kohden enemmän jäähyminuutteja.

Eikä tunnemoottorin huudattaminen kierroksilla mikään synti ole. Kertoivathan urheilumarkkinoinnin ekspertitkin taannoin, että joukkue saa paljon anteeksi niin kauan kuin taistelee ja pelaa aktiivisesti. Mediamielessäkin tarjolla on paljon enemmän kuin kivikasvoisissa keskittyjissä.

Mielikuvani saattaa olla liikaakin Jyrki Laelman Vellu Ketola -kirjan muokkaama, mutta täältä parinsadan kilometrin päästä on aina tuntunut, että porilaiseen palloiluun (okei, Ässiin) kuuluu myös porilainen hulluus ja jätkämäisyys.

Ehkä FBT pelaa porilaisen brändin näköistä salibandya.