Urheilun Timo Soini

Tämä kirjoitus sisältää Twitterin kautta suodattuneita vaikutelmia.

Urheilulehden Esko Seppänen tyrmäsi olympialaisissa konttaavan suomalaisurheilun taustat AamuTV:ssä. Suomalainen urheilu keskittyy ainoastaan tasapäistämiseen, kilpaurheilu tapetaan, järkyttävää valehtelua, julkinen teloitus tulisi, ”liikunnalta” kaikki tuet välittömästi pois…

Kansa tykkää, ja pöydän ympärille alkaa kerääntyä selkääntaputtelijoita. Oikein puhuit, perrrkele. Vihdoinkin joku sen sanoi. Keisarihan on munasillaan!

Vertaus valtakunnanpolitiikkaan nousee mieleen saman tien. Timo Soinikin antaa äänen turhautuneille ja tuloksiin pettyneille, sanoo salongeissa ääneen asioita, joita on mietitty käsi taskussa nyrkissä ja pienemmällä porukalla Teboilin nurkkapöydässä. Missä EU, siellä ongelma, sanoo yksi. Nuori Suomi, kuuluu toisella urheilun kaiken pahan alku ja juuri. Ja ne mitalikahveilla pönöttävät saatanan kravattiherrat…

No mitä sitten olisi tehtävä, kuuluu tietenkin kysymys, joka epäkohtien osoittajille kuuluu seuraavaksi esittää. Tarkemmin tutkittuina asiat tapaavat olla mutkikkaampia, mutta turha silti tyytyä lyömään kritiikkeihin populismileima ja sullomaan ö-mappiin. Keisarin perse nimittäin saattaa tosiaan vilkkua sieltä silkkikalsarien raosta.

Sosiaalisessa mediassa parannusehdotuksia kuullaankin. Nuori Suomi hiuksista vi**uun, koko SLU alas ja lajiliitoille omat myyntimiehet, sarjataulukot takaisin pikkujunnuille, tuplataan urheilijoiden apurahat, mutta puolitetaan saajien määrä, byrokratia pois, rahat urheilijoille, oopperarahat urheilijoille…

Aleksi Valavuori väläytti Twitterissä Suomen Urheilun Muutostyöryhmän perustamista, tosin minulle jäi epäselväksi, oliko hän tosissaan vai jäikö se heitoksi. Urheilussakin kun riittää ideanikkareita, joiden perävalot katoavat jo mutkan taa kun puurtajaporras vasta raivaa edellisen huikean projektin raunioita (ei tässä tarkoita, että A.V. olisi sellainen).

Tuollainen vapaamuotoinen ideariihen tyyppinen sparrausrinkihän olisi mitä loistavin foorumi visionääreille, joiden aika ja maltti eivät riitä vaikuttaa perinteisen järjestörakenteen kautta. Se olisi aarre myös urheiluliitoille, joissa rutiinien pyörittäminen äkkiä vie voimat ja luovuuden. Voittamisvalmentaja Cristina Andersson ehtikin jo ilmoittautua Twitterissä mukaan ja ehdottaa esimerkiksi Erkka V. Lehtolaa vanhoja ajatuksia haastamaan.

Aiheita riittäisi. Nuori Suomi, voittamisen taito, junioriurheilun tavoitteet, urheilun ja liikunnan rajanveto, urheilun edunvalvonta, rahanjako urheilun sisällä, miten järjestöt parhaiten palvelisivat ydintoimintaa…

… ja monta sellaista aihetta, jotka minulle rajoittuneena eivät tässä edes tulleet mieleen.

Ja sekin pitäisi määritellä, mihin kysymykseen yleensäkään haetaan vastausta? Siihenkö, miten Suomi jatkossa voittaisi enemmän olympiamitaleita?

23 kommenttia artikkeliin ”Urheilun Timo Soini

  1. Mä ihailen sun ilmeisen pitkää pinnaasi ja tapaa, jolla jaksat tätäkin asiaa rakentavasti purkaa. Mun luolamiesreaktioni on jättää lukematta, jättää osallistumatta ja kääntää selkä.

  2. Hyvä kirjoitus. Me suomalaiset tykätään räksyttää :)

    Tässäpä heitto: kilpa- ja kuntourheilu pitäis eriyttää siten, että kannustaisimme koulujen kautta liikkumaan elämäntapana nk kuntoliikuntaryhmissä. Kilpaurheilu pitäisi myös nivoa kouluihin ja lajeihin pitäisi saada ammattivalmennusta, myös lajivalmennusta. Näiden kilpaurheilijakoululaisten ei tarvis olla kuntoryhmissä ollenkaan pätemässä :)

    Seuroissa voisi kokooma alueen kilpaurheilijoita omissa lajeissaan. Eli koulujen kilparyhmissä voisi olla sekalaisempaa sakkia (joilla ryhmä- yksityisreenit jollain valmennuksella) myös ellei lajiryhmää synny. On selvää, että nk urheilukoulut on jollain tapaa keskittyneitä, ettei joka takahikiällä voi olla sellaista, mutta kaikissa suuremmissa pitäs olla.

    Erilaisten lajiliittojen jne toimintaa pitäs tiivistää. Resurssit pitäis kohdistaa enemmän ruohonjuureen, valmennukseen jne. Seurat ei taida olla välttis oikeita tahoja parantaan tasoa laajemmalti, siksi tämä kouluehdotus. Lajien vaihto olis myös helpompaa koulutyyppisessä paikassa.

  3. R, ei tässä oikeastaan ärsyyntymiseen ole tarvetta. Toki se vähän harmittaa kun jotkut totuuden etsimisen sijasta esiintyvät itseään tyhmempinä ja mukatohkeilevat myydäkseen lehtiä, saadakseen ääniä tai vahvistaakseen ärhäkkää brändiään. Se ikään kuin loukkaa ääneenlausumatonta sopimusta, että kaikki ovat keskustelussa tosissaan ja antavat parastaan.

    Mutta näen ihan oikeasti mahdollisuuksia keskusteluun ja oppimiseen. Eiväthän systeemi tai liitot tietenkään oikeasti noin surkeita ole, mutta parannettavaa ja terävöittämistä varmasti jokaisella. Kauempaa katsovilla voi silloin hyvinkin olla ruoskinnan seassa annettavaa ja hyviä ideoita kun ajatus pysyy ketterämpänä.

    Ja kannattaa katsoa kovien sanojen taakse niin urheilussa kuin politiikassakin. Siellä voi olla ihmisten ihan oikeita huolenaiheita tai näkemyksiä. Jos ne ovat vääriä, voi yrittää valistusta.

  4. Anderson, juuri tuo kuntourheilusta ja elämäntavasta. Kun niistä junioreista kuitenkin melkeinpä kaikista tulee isoina harrastajia eikä huippuja.

    Mutta kun valmentajiakin on aina liian vähän. Ja ymärrän, että ne vähät valitsevat sen joukkueen joka aikoo voittaa seuraavan ottelun eikä sitä, jonka tavoitteiksi riittävät hauska ja hiki.

    Kumpaan olisi tärkeämpää laittaa rahaa: Olympiamitaliin vai Iceheartsiin?

    Tuota organisointia pitää vähän miettiä.

  5. Niitä kuntoryhmiä vois vetää ne yleisliikunnan opettajat :)

  6. No niin tietysti. Kyllä.

    Meidän aikoinamme se oli sitä, että saimme lätkiä koulun jälkeen salissa sählyä vielä sen aikaa kun liikkamaikka kävi suihkussa ja pukeutui. Ihan keskenään ei saanut jäädä, vastuukysymykset.

  7. Oopperarahat urheilulle? –Suomi on valinnut olla kehno urheilussa

    Suomen kaltaisen väestömäärältään vähäisen hyvinvointivaltion mahdollisuudet menestyä laajalla rintamalla kasainvälisissä urheilukilpailuissa ovat heikot. Syitä ja syyllisiä tähän etsitään jokaisen arvokisan yhteydessä yleensä urheilun sisältä, vaikka oikea syy onkin muualla. Me olemme rakentaneet sellaisen yhteiskunnan, jossa huippu-urheilu on tehty mahdollisimman epähoukuttelevaksi. Olemme itse valinneet painaa urheilumme alas. Voimme myös valita että se nostetaan ylös jos vain tahtoa on.

    Useimmille meistä normaali suorittaminen riittää selviämään arjen rutiineista, ja loppuosa elämästä huilaillaan ja viihdytetään itseään. Menestyvän huippu-urheilijan tulee lahjakkuutensa lisäksi tehdä asioita normaalista poiketen, paremmin ja enemmän kuin muiden. On luonnollista, että valitakseen tämän ylimääräisen ponnistelun, on suorittajalla oltava tarjolla motiiveja eli porkkanoita. Näitä porkkanoita yhteiskuntamme ei tällä hetkellä tarjoa.

    Porkkanat voidaan karkeasti jakaa 1) merkittävään taloudelliseen hyötyyn, 2) muihin elämää helpottaviin tekijöihin ja 3) yleiseen arvostukseen. Muut porkkanat kuten intohimo lajiin ovat enemmän yksilöllisiä, ja motivoivat tähtäämään etupäässä kilpa-urheilutasolle.

    Urheilua ei arvosteta ammattina

    Yleinen arvostus on näistä porkkanoista helpoiten todettavissa mutta vaikeimmin korjattavissa. Vanha tuttu esimerkki toiminee tässäkin: Kaksi lahjakasta nuorta päättävät panostaa kuusi vuotta elämästään. Toinen valitsee opiskelevansa ahkerasti tähtäimenään valmistua lääkäriksi, ja toinen valitsee harjoitella ahkerasti tähtäimessään olympialaiset. Toinen nuori onnistuu tehtävässään ja valmistuu lääkiksestä, tosin vuosikurssinsa huonoimmilla arvosanoilla. Hänestä tulee arvostettu lääkäri. Toinenkin nuori onnistuu tehtävässään ja kilpailee olympialaisissa, tosin jää lajissaan viimeiseksi. Hänestä tulee kansakunnan pelle ja vitsien kohde.

    Suomen Kuvalehti on teettänyt seikkaperäisiä tutkimuksia ammattien arvostuksesta useina vuosina. Kyseisissä tutkimuksissa vastaajat ovat antaneet pisteitä usealle sadalle eri ammatille. Tuoreimmassa, Vuonna 2007 toteutetussa kyselyssä (vastaajia 546) ammattiurheilija oli 292. arvostetuin ammatti, kun ammatteja kyselyssä oli kaiken kaikkiaan 381.

    Suomessa on SLU:n mukaan 1000 ammattiurheilijaa, joiden lisäksi 500 suomalaista tienaa elantonsa maailmalla. Tilastoja ei leivän leveydestä löydy, mutta uskallan väittää että merkittävä osa näistä ammattilaisista urheilee köyhysrajan tietämissä. Vertailun vuoksi voi todeta, että pelkästään kaupunginorkestereissa ja muissa muusikon viroissa toimii n. 1000 päätoimista muusikkoa, jotka eivät ole köyhiä.

    Rahaa on mutta sitä ei jaeta urheilulle

    Raha ei tietenkään ratkaise kaikkea, mutta on porkkanoista kaikkein vaikuttavin tekijä. Urheilu-ihmiset osaavat kyllä valittaa että rahaa ei ole, ja nahistella keskenään mihin ja kenelle valtion pieni tukisiivu tulisi kohdistaa. Lobbaamista ja propagandaa sen sijaan ei osata laisinkaan. Kukaan ei aidosti uskalla avata keskustelua veikkausvoittovarojen ja valtionbudjetin osuuksien kohdistamisesta.

    Tässä tullaan aidoimmillaan siihen valintatilanteeseen, johon otsikossa viittattiin. Valtion kassakirstu on rajallinen, ja me olemme valinneet että Suomessa tuetaan kulttuuria ja taidetta moninkertaisesti enemmän kuin liikuntaa ja urheilua. Kuvitellaan hypoteettisesti, että kuluneen olympiadin puolessa välissä 2010 olisi Suomessa päätetty panostaa tosissaan Lontoon olympialaisiin, myös taloudellisesti. Kirstusta ei löytynyt enempää rahaa, joten olisi päätetty että taide ja kulttuuri saavat luvan tulla toimeen kaksi vuotta sillä budjetilla, joka nyt jaettiin urheilulle, ja toisin päin.

    Tämä päätös olisi tuonut huippu-urheilulle vuosiksi 2010-11 käyttöön lisärahoitusta 545,9 milj. ilman, että yhtäkään euroa olisi otettu pois esim. lasten ja nuorten liikunnasta. Tuolla summalla olisi voinut palkata 4 000 lupaavinta urheilijaa ja heille 4 000 valmentajaa kahdeksi vuodeksi yli 34 000 euron vuosipalkalla kummallekin jahtaamaan olympiapaikkoja ja –mitalia.

    Luvut kuullostavat absurdin isoilta, mutta ovat totta. Jokainen voi tarkistaa tämän Opetus- ja kulttuuriministeriön vuosikatsauksesta. Tutustukaa samalla teatteri-ja orkesterilakiin ja siellä kohtaan valtionosuus. Sitten ymmärrätte, miksi Kansallisoopperaan ja –teatteriin sekä sinfoniaorkestereihin upotetaan vuosittain pitkälle toista sataa miljoonaa veikkausvoittovaroja ja valtion budjettirahoja. Laissa määriteltyä toimintaa, mutta onko se, prrrrkkkele, oikeasti kansan tahto?

    Huippu-urheilun muut hyödyt

    Yksi urheilun hyödyistä on päästä sen siivellä parempaan yhteiskunta-asemaan. Suomessa ilmainen koulutus, opintotuki- ja muu sosiaalijärjestelmä ovat hyvinvointimme peruskivi.

    Sosiaalijärjestelmällämme ostamme itsellemme yhteiskuntarauhaa ja ehkäisemme slummiutumista ja rikollisuutta. Ilmaisella koulutuksella takaamme, että jokaisella on mahdollisuus kouluttautua yhteiskuntaluokasta riippumatta.Tämä tarkoittaa sitä, että urheilu ei ole meillä samanlainen ja usein ainoa keino päästä pois köyhyydestä kuin monessa muussa maassa. Maksuton koulutus taas riisuu pois yliopistojen stipendimallin, joka tuottaa varsinkin Yhdysvalloissa valtaosan urheilumenestyksestä.

    Kukaan ei varmaan halua purkaa maksutonta koulutusjärjestelmää eikä luoda köyhyyttä jotta saisimme motivoituneimpia urheilijoita. Jotain kilpailuetuja kuitenkin urheilun tulisi löytää, jotta huipputason metsästäminen jatkuisi ja kiihtyisi täysi-ikäisenäkin. Jääkiekon pelaajien mahdollisuus riiata missejä on luonnon tarjoama luontaisetu, ei koordinoitu porkkana.

    Miten Suomessa toimii huippu-urheilijan opiskelu? Tullaanko oppilaitoksissa urheilullisesti lahjakkaita nuoria kunnolla vastaan ja tarjotaan mahdollisuus korkea-koulututkintoon niin, että itse urheilu on opiskelun keskiössä? Valmistuuko meillä urheilijoita, jotka samalla suorittavat liikunnanopettajan tai –ohjaajan tutkinnon vai toisin päin? Onko pääsyvaatimuksena ensisijaisesti urheilullinen potentiaali riittävällä mahdollisuudella suorittaa tutkinto urheilun ohella, vaikka sitten voimakkaasti tuettuna? Voiko suomessa opiskella urheilua?

    Sibelius-akatemiassa oli aiemmin alempi korkeakoulututkinto nimeltään oopperalaulajan tutkinto. Mikään ei estä rakentamasta Suomeen vaikkapa taitoluistelijan tutkintoa.

    Ensimmäisenä askeleena kuitenkin urheiluihmisten tulee lopettaa keskenäinen kädenvääntö. Jokainen kriittinen kommentti SLU:n rakententeista, Nuoresta Suomesta tai urheilijoiden turistimatkoista kolahtaa aina ja ikuisesti vain omaan nilkkaan. Tässä on kyllä allekirjoittaneellakin opittavaa.

  8. Jere, erinomaista pohdintaa, joka herättää uusia ajatuksia. Ja selkeä linjaus: Jos halutaan, on pidettävä paljon pontevammin puolensa.

    Ohhoh, mitä lukuja, oli ensivaikutelma. En vielä tarkistanut enkä kiistäkään.

    Miksi jonkun pitäisi saada ihan muilla aloilla erityisasema siksi että urheilee tavoitteellisesti, oli toinen spontaani ensivaikutelma. Vähän niin kuin taannoin jonkun ehdotus äitiyden hyväksilukemisesta opinnoissa. Kysymyksen ydintä.

    Muutamassa kaupallisesti vahvassa lajissa on mahdollisuus rikastua, mutta entä ne, jotka vaativat paljon mutta potentiaalinenkaan reward on vähäinen?

    Jätit urheilijan sisäisen motivaation pienelle, mutta olihan se siellä, riittäen vain kilpaurheilun tasolle. Tätä puolta jään miettimään lisää. Pitäisikö kenenkään enää matkustaa viimeisillä säästöillään Etelä-Amerikkaan ja treenata ripulikohtausten välissä eläen riisillä ja matella?

    Vertailu taiteeseen on herkullinen. Siihen pitäisi palata, paljon ja perusteellisesti. Jos on virkaviulisteja, pitäisikö olla virkaurheilijoita? Miksi ei?

    Alexander Stubb ehdotti aamun HS:ssa, että yritykset palkkaisivat urheilijoita urheilemaan. Kiintoisa ja käsittääkseni puoluekantaan sopiva avaus.

    Entä asian ydin eli miksi. Urheilijamme menestys tuo paljon mielihyvää monelle, perusteli Stubb. Onko se riittävä peruste?

  9. Heh heh, muihin kysymysmerkkeihin vastaaminen tai kommentointi olisi helppoa, mutta tuo miksi-kysymys aiheuttaa niin valtavan ajatusten Vantaan että tikahdun siihen itsekin. Koitetaan pitää lyhyenä.

    Mihin tarvitsemme huippu-urheilua ja siinä menestymistä?

    Ihmiskunnan näkökanta

    Darwinin luonnonvalinta-teoria. Sopivin selviää, ja muuttuessamme raadonsyöjä-keräilijästä kohti metsästäjää sopivin oli nopein ja vahvin, oikeassa suhteessa. Muutos (proteiini) mahdollisti aivokapasiteetin kasvun joka toi tullessaan sivistyksen. Evoluutio ei pysynyt mukana aivokuoren ja siitä seuraavan sivistyksen kehityksessä, ja jätti meihin tarpeen ihannoida nopeinta ja vahvinta, vaikka moni muu ominaisuus voisikin olla tänä päivänä luonnonvalinnan kannalta tarpeellisempi. Tähän kun lisätään sisäänrakennettu kollektiivinen reviirinpuolustus, on helpompaa ymmärtää miksi saamme mielihyvää kannattamamme urheilijan tai –joukkueen voitosta.

    Yksittäisen valtion näkökanta

    Juvenaliksen sanojen mukaan: Leipää ja sirkushuveja. Kansan huomio on kiinnitettävä jonnekin, muuten se kiinnittyy vallanpitäjiin ja seuraa vallankumous. Todellisuus on ehkä monisäikeisempi, mutta perusidea pitää niin kauan kun asuinpaikkamme ei ole Shangri La. Tämän todetakseen ei tarvitse mennä jo mainittua Teboilin nurkkapöytää kauemmaksi.

    Yksilön näkökanta

    ..on yksilön näkökanta. Minä en pysty selittämään urheilun merkittävyyttä ihmiselle, jonka mielestä se on lapsellista roskaa. Minullekaan ei aukea moni asia, kuten junien bongaus, siirtolapuutarhat tai jazz-musiikki.

  10. Jos täällä aletaan vähätellä junaintoilua, taitaa olla aika ryhtyä sammutttelemaan blogista valoja.

    Joo.

    Hyviä pointteja. Vaikka tosin itsellä iän myötä kiinnostaa entistä vähemmän se, kuka voitti ja enemmän se, miksi ja miten joku voitti.

    Jos ehdit, vastaa helpompiinkin kysymysmerkkeihin.

  11. Otetaan takaisin pöydälle tuo yhteiskunnan tarve saada jäsenensä tekemään jotakin. Lisää vauvoja, palkitse äitiydestä. Lisää mitaleja olympialaisista, palkitse harjoittelusta. Vauvoja tosin tulee myös vahingossa, mitaleja ei.

    Palkinnon ollessa merkittävä, näkyy se tuloksissa kahdella tavalla: Saadaan isompi joukko tavoittelemaan sitä, ja saadaan nämä yrittäjät pusertamaan se ekstramaili matkan varrella.

    Urheilijan sisäisellä motivaatiolla ei saada laajaa tulosta, koska ihmiset ovat monilahjakkaita. ROI on parempi muilla elämän aloilla, joten valintahetkellä vaaka kallistuu helposti muualle. Nekin, jota kuitenkin valitsevat urheilun jää vielä paljon potentiaalia käyttämättä samaisen palkkion vähyyden vuoksi. Seppo Rädyn lupaus kepin lentämisestä sata metriä jos käteen tulee viissataatonnia kertonee oleellisimman. Huippu-urheilussa ero tulee nimenomaan tästä: Yritän parhaani näillä resursseilla->pistän k-a-i-k-e-n peliin ja vaadin muiltakin samaa.

    Tieteissä on Suomessakin ymmärretty se, mitä urheilussa ei ilmeisesti ymmärretä koskaan. Palkitsemalla riittävästi ja tasaisesti yrittäjiä, saadaan pitkässä juoksussa takuuvarmasti myös tuloksia. Tieteessä epäonnistumisia kutsutaan pieniksi läpimurroiksi, kun voidaan lyödä raksi seinään ja kirjoittaa artikkeli että ydinfuusiota ei saada vakaaksi tälläkään tavalla. Urheilussa epäonnistumisia kutsutaan vain epäonnistumisiksi, ja päästetään Seppänen ja kumpp. telkkariin vaahtoamaan milloin mistäkin.

    Stubbin lausunto, vaikkakin yksityishenkilönä annettuna on kyllä aika arveluttava. HS: ”Ehdotan tätä fanaattisena penkkiurheilijana, mutta teen ministerinä kaikkeni tavalla tai toisella, että tukijoita löytyy.” Do diih, en halua herjaamissyyteiden pelossa sanoa, millä nimellä tälläistä poliittista, ystävällistä kehoitusta antaa rahaa johonkin isossa maailmassa kutsutaan.

  12. Niklas Herlin ehtikin tyrmätä Stubbin idean

    http://niklasherlin.vapaavuoro.uusisuomi.fi/urheilu/113817-stubbin-j%25C3%25A4rjet%25C3%25B6n-idea

    Mielenkiintoinen tuo leveältä tukeminen. Aika moni urheiluekspertti tuntuu olevan sitäkin mieltä, että tuet on keskitettävä harvemmille ja terävämmälle kärjelle.

    Yhä jään pohtimaan tuota tekstissäsi pieneltä kuulostavaa sisäisen potivaation osuutta. Ja että miten suuri sen porkkanan pitäisi olla saadakseen urheilijan tekemään tosiaan kaikkensa.

  13. Voi pergule, täällä viedään sanat suusta kesken kirjoituksen.. En muokkaa vaikka vähän toistoa onkin..

    Tuet kapealle kärjelle on perinteinen malli palkita tuloksista, ei niihin pyrkimisestä. Samaan aikaan kalvosarjoissa pyörii urheilijan polut ja suppilomallit, ja ihmetellään että mihin katoaa kaikki lahjakkuus aikuisiän kynnyksellä. Yritetään taas esimerkillä.

    Ryhmässä on kymmenen lasta, ja tehtävänä on saada heistä mahdollisimman taitavia kiipeämään puuhun. Mallissa yksi lapsille kerrotaan, että jokaisesta onnistuneesta kiipeämiskerrasta annetaan viikon lopussa yksi tikkari jaettavaksi yhteiseen koriin. Toisessa mallissa kerrotaan, että viikon lopussa paras kiipeilijä saa 1000 tikkaria.

    Mitä luulette, kummasta ryhmästä löytyy viikon jälkeen parhaat kiipeilijät, ja minkä vuoksi?

    Tottakai urheilijoiden sisäinen motivaatio on tärkein vaikuttaja. Ilman sitä ei synny mitään. Yhteiskunnan vaikutusmahdollisuudet näihin sisäisiin motivaationlähteisiin ovat vain melko rajalliset. Jonkun motivaatio voi olla mahdollisuus sanoa harrastuksen järkevyyttä ja menestymisen mahdollisuuksia vähätelleelle isälleen että siitäs sait. Tätä motivaatiota ei yhteiskunta voi ruokkia. Sen sijaan yhteiskunta voi tarjota sellaisen mallin, jossa isä olisi jo etukäteen ollut motivoitunut tukemaan jälkikasvunsa urheilu-uraa.

    En pysty tietenkään määrittelemään mikä on kenellekin riittävä porkkana. Sen tiedän että malli, jossa lapsi viedään puun juurelle, ja odotetaan josko lapsi haluaisi kiivetä ei voita kumpaakaan edellä mainittua metodia.

  14. Haluaisin palata vielä tuohon kysymykseesi miksi mitaleja tulee tavoitella. Itse pystyn keksimään neljä motiivia huippu-urheilun tukemiselle.

    Ensimmäisenä tuo Stubbin mainitsema elämyksien tuottaminen. Tällöin Jeren vertaukset teatteriin, klassiseen musiikkiin ja muihin taiteisiin on varsin helppo hyväksyä. Myönnän, että kyllä minäkin olen useammin itkenyt olympialaisten kuin Savonlinnan Oopperajuhlien vuoksi.

    Toisena syynä voi olla se, että tukija saa siitä itse taloudellista hyötyä. Tämä tulee kuitenkin kyseeseen lähinnä yksityisen rahan ollessa kyseessä ja se koskee suuremmassa mittakaavassa vain isoja joukkuelajeja (sponsorointi ja joukkueitten pyörittäminen osakeyhtiöinä).

    Kolmantena motiivina voi olla urheilijan omien tavoitteiden tukeminen jotta hän pääsisi toteuttamaan itseään. Tällöin tosin puhutaan lähinnä vanhempien tuesta lapsilleen ja pienimuotoisesta sponsoroinnista. Tämän urheilijan sisäisen motivaation Jere kuitenkin ohittaa turhan kevyesti porkkanoita listatessaan.

    Neljäntenä ja itselleni läheisimpänä on ns. kansanterveydellinen vaikutus. Mitalit innostavat lapsia liikkumaan ja tavoittelemaan unelmia.

    Jos rajataan aihe julkiseen rahaan, tulevat perusteluissa kyseeseen lähinnä ensimmäinen ja viimeinen vaihtoehto. Äkkiseltään voisi kuvitella, että ne ovat yksi ja sama asia. Otetaan kuitenkin esimerkki sieltä terävimmästä kärjestä, jotta asia selkiintyisi. Yhdysvallat voitti Lontoon kisojen mitalitilaston, mutta seitsemän kymmenestä aikuisesta yhdysvaltalaisesta on normaalipainon yläpuolella. Urheilun tuottamat elämykset eivät siis korreloi suoraan massojen liikkumiseen. Tähän itse pidän syynä sitä, että Yhdysvalloissa on viety liian pitkälle huippu-urheilun eriyttäminen kuntourheilusta. Yliopistojärjestelmä on eittämättä tehokas tuottamaan huippuja, mutta massat jäävät syrjään. Kun lapsi kauhoo mielikuvissaan kuin Phelps, ei hän kaipaa tekniikkavirheiden korjaamista. Valmentaja ei ole sama asia kuin liikunnanopettaja.

    Jos haetaan menestystä vain menestyksen vuoksi, on lääke nykyiseen lamaan yksinkertainen. Enemmän resursseja huipuille. Annetaan se viissataa tonnia käteen ja itketään kollektiivisesti Rion keihäsfinaalissa. Näin helpolla en ole kuitenkaan valmis yhteisiä rahoja tuhlaamaan. Lontoossakin kysytään nyt kisojen päätyttyä mitä jää jäljelle. Olivatko hurjat satsaukset elämyksien arvoisia. Olisiko rahat pitänyt käyttää välituntipihojen parantamiseen ja liikunnanohjaajien palkkaamiseen. Tasapainoileminen kansainvälisesti koventuneella kilpakentällä saavuttaen huipputuloksia, mutta samalla kuitenkin säilyttäen resurssit kuntoilupuolella on äärimmäisen vaikeaa. Kuten Jere sanoi, voitaisiin Sibeliusakatemiasta ottaa mallia kilpaurheiluun. Samalla täytyy pitää kuitenkin huoli siitä, ettei kansalaisopiston kantelekurssia ekaluokkalaisille jouduta lopettamaan.

  15. Tuleepa laadukasta kommenttia, kiitos syyllisille siitä.

    Lie mahdoton mitata huippujen merkitystä lasten esikuvina tai innoittajina. Merkitystä on, mutta kuinka suuren satsauksen se perustelee? Mekin leikimme junnuina Lasse Vireniä, Björn Borgia ja Anton Innaueria, mutta olisimmeko ilman heitä jääneet sohvalle tuijottamaan telkkaria (emme, koska sieltä ei tullut päivisin ohjelmaa).

    Entä tarvitseeko innoittajien olla suomalaisia? Oman lapsuuden suosikkini pelipaidassa luki CCCP, ja nyt tuolla nurmilla näyttää palloilevan monta Messiä.

    Satatonnia kouraan ja keppi lentämään, on helppo linjaus, mutta yhteinen raha tulee aina jostain. Olisiko se keppimitali ihan varmasti tärkeämpi kohde kuin Icehearts tai betonilähiön lähiliikuntapaikat?

    Petteri Järvinen tänään:

    ”Onkohan Stubb ihan vakavissaan? Jo lähtökohta kummastuttaa: miksi Suomen ylipäätään pitäisi tavoitella kymmentä mitalia olympialaisista? Riippuuko Suomen kansainvälinen menestys tai arvostus mitalien määrästä?”

    http://pjarvinen.blogspot.fi/2012/08/panostetaan-olympialaisten-sijaan.html

  16. Niin paljon asiaa, niin vähän mahdollisuuksia kertoa niitä..

    Petteri Järvinen: Oma ehdotukseni on, että Suomi panostaa urheilumiljoonat toiseen viihteeseen: musiikkiin.

    Tämä on jo tehty. Kts. jo mainittu OKM:n toimintakertomus. Päälle Gramexin, Teoston ja Kopioston yli sadan miljoonan lain suojelema potti.

    Voi elämä, minä yritän kansallistaa samaa asiaa mitä Jouko Marttila haluaa yksityistää. Miten tämä voi olla mahdollista?

    Mitä ammattiurheilua ja –urheilijoita Marttila tarkoittaa? Valtion omistamat jääkiekko- ja jalkapalloyrityksetkö pitäisi yksityistää? Meillä maksetaan pientä urheilija-apurahaa harvalle joukolle sekä matka-avustuksia. Matka-avustuksetkin on siirretty anottavaksi liitoilta eikä ministeriöltä.

    Mika: Icehearts Ry:n virallisena toimialana on Muu lastenhoito, ja varsinainen toiminta on lastensuojelua. Tämä takaa jääsydämille mm. Rahiksen 180 000 vuotuisen tuen. Ei liity urheilun ja liikunnan budjetteihin eikä kepinheittoon.

    Nulikka: Ymmärrän mainiosti kysymyksen ja kyseenalaistamisen mitalien tarpeellisuudesta. Näillä resursseilla en pysty antamaan siihen kattavaa vastausta. Antakaa satatonnia käteen niin kuukauden päästä saatte kattavan vastauksen.

  17. Aiemmin unohdin kiittää Jereä vielä faktojen ja lukujen kaivamisesta, joten se tässä.

    Entä jos korvataan Icehearts yleisemmin sellaisen liikunnan / urheilun rahoittamisella, joka kohdistuu massoihin tähdäten kansanterveyden kohentamiseen ja sosiaalisen syrjäytymisen ehkäisemiseen (tuliko liian kukkahattuisia termejä?)?

    Tarkoittaisiko Marttila, että se kv. menestyjien valmentaminen tuottamaan meille niitä elämyksiä kotisohville olisi rahoitettava yksityisin varoin?

    Vastaavaa on muistaakseni pohdittu lähinnä suosittujen palloilulajien kohdalla. Julkisilla varoilla tuettaneen esimerkiksi junioripalloilua, mutta sitten kun yleisöä on 7000 ja pelaajista kilpaillaan palkoilla, muuttuuko palloiluseuran toiminta siltä osin viihteeksi ja liiketoiminnaksi, joihin julkista tukea ei tulisi valua?

    Musiikki ja muu kulttuuri alkavat olla hartiat matossa. Hauskaa.

  18. Kiitti vaan, yritin kyllä lähinnä piiloittaa faktalukuja innostaakseni jonkun muunkin kansalaisen avaamaan eri tahojen toimintakertomuksia.

    Syrjäytymisen ehkäiseminen on todella tärkeää, ja liikunta on siihen erinomainen keino. Tähän on tarjolla melko runsaasti varoja projektien ja säätiöiden kautta. Ongelmana on yleensä se, että suurella sydämellä varustetut tekijät eivät ole kovinkaan taitavia paperinpyörittäjiä. Kun nämä kohtaavat, syntyy Iceheartsin kaltaisia menestystarinoita.

    ikävä kyllä liian usein käy niin, että kun alun perin kaunis hyväntekeväisyystoimita turpoaa ja varoja tulee merkittävissä määrin käyttöön, iskee ihmiseen ahneuspiru. Järjestö kasvaa valtakunnalliseksi ja/tai kansainväliseksi, verkkokellaritoimitilat muuttuvat kivilinnoiksi ja toimintaan palkataan suuria määriä kantahenkilökuntaa. Henkilökunnan määrän kasvaessa johtoon tarvitaan entistä pätevämpää tai ainakin ansioituneempaa porukkaa, jolloin johtoportaan palkat alkavat nousta. Hetken päästä voittoa tuottamattoman hyväntekeväisyysjärjestön pyörittäjät nauttivat samaa tulotasoa kuin pienehköjen pörssiyhtiöiden vastaavat. Tämä lisää painetta kasvattaa keräystoiminnan muotoja, ja aiheuttaa oravanpyörän jossa liikevaihto on kasvanut valtavaksi mutta alkuperäinen toiminta ei ole kehittynyt mihinkään.

    Toivotaan ettei Iceheartsille käy näin. Varoittavia esimerkkejä kyllä riittää, niin hyväntekeväisyydessä kuin muussakin yhdistys-ja kannatustoiminnassa.

  19. Hyvä kirjoitus! Olen myös itse miettinyt tuota Seppäsen roolia, ja täytyy todeta vertauksen Timo Soiniin olevan osuva.

Kommentointi on suljettu.