Miksi urheilemme?

En ole tavannut jääkiekkoanalyytikko Petteri Sihvosta kuin Urheilulehden sivuilla, mutta hän käy Facebookissa niin mielenkiintoisia urheilukeskusteluja, että tunkeilin sekaan.

Tänään Sihvonen kirjoitti 4-6-vuotiaiden ohjaamisesta alkamaan leikin kautta tavoitteellinen urheiluharjoittelu. Sen mielekkyyttä perättäessä Sihvonen kirjoitti mielenkiintoisesti

…lapset itse eivätkä monet vanhemmatkaan halua ”puuhastella” eli tehdä asiaa vasemmalla kädellä.

Saattaa olla hyvinkin totta. Ja kenties sukua sille, että tarpeeksi pienet urheilevat lapsethan ovat omassa maailmassaan kaikki tulevia teemuselänteitä ja samihyypiöitä. Realiteetit alkavat hahmottua vähitellen kun he tajuavat, kuinka harvasta tulee huippu ja kuinka paljon se vaatii.

Mutta millainen on se prosessi kun urheilija tajuaa, ettei kaikki olekaan hänelle mahdollista ja urheilulle on löydettävä uusi motiivi? Loppuuko harjoittelu kerrasta kunnes ex-urheilija joskus aikanaan vaikkapa perustaa kaverien kanssa pelailuporukan ja alkaa liikkua uusin tavoittein kalibroituaan maailmansa uusiksi? Vai onko olemassa tapa liukua suoraan tavoitteellisesta treenamisesta harrasteurheiluun?

Kaikilla omien mahdollisuuksien rajat eivät tietenkään tule vastaan vielä lapsuudessa. Se voi tapahtua vanhemmissa junioreissa tai vasta aikuisena kun penkin päähän tuppea pureksimaan juuttunut pelaaja tajuaa, ettei tule koskaan lunastamaan paikkaa liigajoukkueen pelaavissa kentällisissä.

I always thought that some day hockey would just end. That some coach would tell me I was not good enough, muisteli muistini varaisesti The Gamessa Ken Dryden, joka kuitenkin lopulta lopetti pelit vasta omasta tahdostaan.

Tai sitten kalibroinnin aika voi tulla vastaan saavutetun menestyksen jälkeen. Tyytyvätkö entiset NHL-ammattilaiset golfiin vai jatkavatko pelaamista gamloissa rakkaudesta lajiin? En tiedä.

Entä samansukuinen uran alkupään kysymys: Milloin ihminen aloittaa tavoitteellisen urheilun, kilpaurheilun, huippu-urheilun? Suomessa kai lapset harvemmin ilmoittautuvat nappuloihin huippu-urheilulinjalle tai harrastelinjalle vaan prosessi on vähittäinen.

Urheiluväännöissä joku haluaa yleensä nopeasti rajata keskustelun pelkkään huippu-urheiluun. Mutta kun sen liepeillä ja sivussakin on niin paljon mielenkintoista.

4 kommenttia artikkeliin ”Miksi urheilemme?

  1. Olen itse pohtinut monesti lopettamisen sietämätöntä keveyttä.

    On niin pirun vaikeaa olla ilman tavoitteellista urheilua.

    Kun on tottunut joka viikko saamaan voittamisen kokemuksia, tai tappion tuomia revanssifiiliksiä, on vaikeaa tottua arkeen ilman niitä.

    Pääsarjatasolla urheillessa urheilusta tulee vielä niin iso osa identiteettiäkin. Syöminen, nukkuminen, työn teko, vapaat, juhliminen (tai siis se, ettei juhli), kaikki rytmittyy lajin ympärille. Ja siihen päälle sitten vielä se, että kaikki esittelevät noin kymmenen vuoden ajan sinut aina maalivahtina. Ei ihme, että muu rooli tuntuu hassulta. Ja tämä omituinen vapaa-aika. Häh, pitäisikö minun yhtäkkiä itse päättää miten käytän aikani?

    Ja kaikki harrastaminen.. Varsinkin yhdessä tehdessä siihen vaan meneee usein hermo. ”Hei haloo, juokse nyt edes täysiä”, sitä tekee mieli huutaa. ”EI täällä harjoituksissa olla siksi, että meistä tulisi pari tuntia vanhempia! EIkö teillä ole tavoitteita!! Onko jokin voittamista tärkeämpää?”

    Ja sitten vielä: urheillessa on osa jotain. Oman urheiluni taustalla lienee lapsesta asti ollut sekä tahto voittaa, että tahto olla osa yhteisöä. Joukkuelajit ovat aina tuntuneet omilta, ja yksilölajeissakin, kuten hiihdossa, arvostin seurakavereiden kanssa olemista, harjoittelemista ja yhteisiä kisamatkoja.

    Ja sitten se, kun kisan jälkeen yhdesäs istuttiin sisällä lämpimässä, ai että se kuppi lämmintä mehua maistui hyvältä, kun oli antanut kaikkensa…

  2. Tässä taas muistaa, miksi haluaisi lukea teidän tekstejänne enemmän. Teidän, jotka näette urheilun sen sisältä ja joilla samaan aikaan on sana hallussa.

    Mitä sille poltteelle tapahtuu kun jättää pääsarjatason? Mikä sitten saa nousemaan ja lähtemään lenkille?

  3. Vuosi siihen itsellä meni. Kun ei kiinnostanut liikunta niin ei kiinnostanut. Kymmenen vuotta ”pakkourheilua” ja tavoitteellista liikkumista, tavoitteen puuttuessa katosi myös motivaatio. Vasta vaa’an valitus sai liikkeelle.

  4. Endorfiinit ovat saaneet minut lenkille vielä uran jälkeenkin, ja lenkkarit tuntuvat olevan maailman halvimmat psykologit. Lisäksi lenkkeily on myös osa sitä urheilijan identiteettiä, josta on vaikea laskea irti. On kiva olla edes jotenkin urheilullinen.

    Mutta polte ei ole kadonnut. Lopettamisen jälkeen sitä oli vain yhtäkkiä hyvin, hyvin kärsimätön kauppajonossa, kun viereinen jono ”voitti” kilpajuoksun. Ja leikkimielisissäkin kilpailuissa silmien viereen kasvoi ravihevosen silmälaput. Kun polte voittamiseen ei päässyt palamaan kentillä, tuli siis kaikesta muusta vielä enemmän kilpailua. Kun näihin hetkiin ei kuitenkaan päässyt tahtoaan purkamaan, niin kyllähän siinä turhautui. Ja varmaan siksi sitä joka vuosi suunnittelee paluuta. Tämänkin kesän olen taas juossut intervalleja ja nostellut puntteja joukkueen seurassa. Tosin työkiireiden takia näyttää siltä, että paluusta ei tule sata prosenttista.

    Onneksi olen löytänyt työn jossa epäonnistumisen ja onnistumisen raja on häilyvä, koska kun saan kokea onnistumisia ja ”voittoja” töissäni, olen huomattavasti mukavampi kanssapelaaja illan lautapelissä tai leikkimielisessä pallottelussa.

    Kyllähän sitä välillä miettii, että olisipa ihanaa, jos tavoitteilla ja voitoilla ei olisi omassa päässä niin suurta arvoa.

Kommentointi on suljettu.