Perjantaiaamuna

Veikkausliigasta siirtyvät ulkomaille kaikki pelaajat, jotka mahtuvat kovemmissa futismaissa edes vaihtopenkille eli joilla on mahdollisuuksia pärjätä sillä tasolla. Suomessa pelaavat sitten ne muut, joten Athletic – HJK 6-0 on juuri odotetunlainen tulos.

Toki perspektiivini kumpuaa niistä Olympiastadionin penkeillä istutuista illoista kun tavanomainen europelitulos oli HJK – Ajax 1-8. Jostain pikkuseurojen uroteoista ja ”He voittaisivat yhdeksän kohtaamista kymmenestä, mutta eivät tätä” -visioista se toiveikkuus lähtee, mutta. Kaksiosainen kohtaaminen ja nykymäärä karsintakierroksia hiovat oljenkorren kovin ohueksi.

Mutta mitä sitten? Tekeekö häviäminen suomalaisesta pelistä jotenkin arvotonta?

Lauri Hollon teksti Kalevan kisoista ja suomalaisesta yleisurheilusta sivuaa samaa asiaa.

Siksi ehdotankin, että esimerkiksi viikonlopun Kalevan Kisoja voisi katsoa ilman jatkuvaa vertailua maailman huipputasoon. Pystyisikö sitä nauttimaan pelkästään kilpailemisesta mies miestä ja nainen naista vastaan?

Suomi vastaan kansainvälinen taso, naisten pelin taso vastaan miesten, liigan kymmenes vastaan kärkijoukkue. Melkein jokaiselle on olemassa joku vielä kovempi, mutta miksi silti pitäisi vähätellä? Pitäisikö lakata kannattamasta oman kylän joukkuetta, jos sen mestaruusmahdollisuudet ovat olemattomat?