Maailma on erilainen urheiluihmisen silmin

Tuntuu, että uutinen liikuntatunneilla masennetuista suomalaisista julkaistaan joka vuosi. Yllättävämpää on, kuinka moni tuntemani urheiluihminen on sosiaalisessa mediassa kimpaantunut moisesta liikunnan (ja kilpailullisuuden) mollaamisesta.

Samaan aikaan kirjoitti toisessa yhteydessä muuan arvostamani urheilumies koulunkäynnistä, että

Lapset opetetaan / pakotetaan ikävystymään jo koulussa istuttamalla hiljaa penkeissä. Muistan tuon tuskan vieläkin!

Itse viihdyin koulussa sekä jumppasalissa sählypalloa huiskimassa että hiljaa pulpetissa ruotsin verbejä taivuttamassa, mutta ymmärrän, että kaikki eivät. Ja sen saa toki sanoa ääneenkin.

Aihepulaa potevien toimittajien osa on nyhtää jutuiksi traumat liikunnasta, matikantunneilta ja kouluruoasta. En nyt muista, onko pakkoruotsistakin ollut vai onko se poliittisesti liian arka aihe.

Liikunta on terveydelle sen verran iso asia, että on ihan relevantti kysymys pohtia, miten koululiikunnasta saataisiin mahdollisimman monelle myönteinen tunnejälki. Myös niille, jotka eivät jo lähtökohtaisesti ole liikunnallisia ja kilpailullisia.

(Samoissa keskusteluissa vilahtaa myös ärsyyntyminen pyrkimyksistä vähentää koululiikunnan kilpailullisuutta. Mutta olisiko mahdollista, että aktiiviharrastaja saisi kilpailla tarpeeksi siellä omissa treeneissä ja matseissa illalla? Mitä lisätyydytystä saa siitä, että liikkatunnin lätkämatsissa voittaa ne kaksi kertaa talvessa koulun lainaluistimilla kompuroivat?)

Liikuntatuntien määrästä huolestuneita kyllä ymmärrän. Yksi kaksoistunti viikossa on melkein yhtä vähän kuin ei mitään.