Puolen pelin takuu kummittelee

Huuhkajien kontattua törmäsin taas heittoihin, joiden mukaan Palloliiton Kaikki pelaa ja Puolen pelin takuu -linjaukset estävät suomalaista jalkapalloa nousemasta kilpailijoiden tasolle.

Junioripelinsä 90-luvulla pelanneiden maajoukkuemiesten jaloissa ne saattavat överiksi vietyinä painaa, mutta olen yrittänyt tuloksetta kysellä, miten nuo periaatteet tänään jarruttavat lahjakkuuksien kehitystä. Ainakin itse faijana läheltä seuraamassani junnufutiksessa ovat joustavat tasoryhmät näyttäneet varsin hyvin takaavan sen, että kaikki pelaavat  mutta omalla tasollaan.

En myöskään ole hahmottanut, miten alle 12-vuotiailla käytössä oleva puolen pelin takuu estää junioreita kehittymästä.

Ovatko jotkut ymmärtäneet periaatteen niin, että kaikkien pitää pelata yhtä paljon vai miten he asian hahmottavat? Tai kääntäen: En keksi, millä mekanismilla juniorit kehittyisivät enemmän sillä, että jotkut istuisivat nykyistä enemmän peleissä penkillä.

Olen näköjään pohtinut täällä vastaavansuuntaisia ennenkin.

Erikseen sain FutisForumilta lukea toisen toistuvan myytin, jonka mukaan suomalaiset junnufutaajat pakotetaan tylsään keskivertopelaajan muottiin eikä riskejä saa ottaa tai omia ratkaisuja yrittää.

Omat havaintoni kentän laidalta eivät voisi olla vastakkaisempia. Vuodesta toiseen olen kuullut valkkujen kannustavan natiaisia haastamaan, ohittamaan ja kusettamaan vastustajia ja olemaan pelkäämättä virheitä.Ja myös harjoituttavan näitä vaikeita asioita.

(Okei, jossain vaiheessa mainitaan, että kantapääsyöttö sokkona omassa boksissa on tarpeeton riski, mutta se lienee eri asia.)

Onko joissain joukkueissa vielä toisin?

junnut

2 kommenttia artikkeliin ”Puolen pelin takuu kummittelee

  1. Musta tää on mantra jota aletaan hokea kun pienestä maasta ei tuu koko ajan huippuja. Mun mielestä tasoja/mahdollisuuksia pitäs olla pitemmälle. En ikinä unoha, että Mika Pyörälä puotettiin aikoinaan Kärppien b-junnuista, koska se ei kypsyny samaa vauhtia pelaajana ku jotku muut.

    Itte syyttäisin paljo enemmän pihapelien vaikeuttamista (tiloja saa käyttää vaan vuoroilla), harrastusten hintavuutta (erityisesti jääkiekko) ja aikaisessa vaiheessa vaadittavaa erikoistumista joka tekee asioista ehkä joskus vähän liian vakavasmielistä/robottimaista.

    Koska pakkohan jotain on syyttää siitä, että Suomi ei taaskaan pärjää jalkapallossa ;)

  2. Kyllähän meitä kaikkia jalkapallosta kiinnostuneita sama probleema jollain tasolla pohdituttaa.

    Ehkä nämä kaikki pelaasta räyhäävät ovat vain pieni mutta äänekäs joukko, josta ei tarvitsisi välittää.

    Arvelisin, että pihapelien vähyys johtuu muusta kuin tilaongelmasta. Ainakin Helsingissä pelipaikkoja on miljoona kertaa enemmän ja parempia kuin minun lapsuudessani. Hintavuus, kyllä, tosin jos joku alkaa erottua talenttina, seuroilta löytyy keinoja. Keskivertopelaajan ura päättynee rahan puutteeseen helpommin. Hyvä kysymys on, kuinka moni kyllästyy lajiin jo nuorella iällä, koska sitä ohjattua joukkueharjoittelua on jo ehtinyt kertyä plakkariin liikaa.

    Luulenpa, että vaikka Suomessa on paljon jalkapalloa harrastavia lapsia, heistä yllättävän harvalla on niin fanaattinen sisäinen intohimo, että se veisi näin levinneessä ja kilpaillussa pelissä ihan maailman huipulle.

Kommentointi on suljettu.