Superfinaali 2017

sf1

Elämäni ensimmäinen Superfinaali paikan päällä oli oikeastaan pitkälti sellainen kuin odotinkin. Kaukalossa ihan hyvää vaikkei jännässä paikassa tietenkään kauden parasta peliä, lehtereillä joukkueiden kannattajilta hyvää henkeä mutta katsojien enemmistöltä viileämpää tarkkailua. Ja kuten osasin pelätäkin, päivä suhahti ohi niin nopeasti, ettei ehtinyt kuin sieltä täältä maistella.

Joel Siltanen purki jo analyysin Pääkallon kommenttiinsa, joten on helppo poimia tähän jatkoksi omia subjektiivisia havaintoja. Siihen, miten mestaruus pitäisi ratkoa, ei kokemus tuonut sen tiukempaa kantaa kuin ennenkään. Varmoja mielipiteitä tuntuu monella olevan, joten päättäkööt kaikin mokomin.

Superfinaali 2017 jää ansaitusti mieleeni Classicin sinisenä juhlapäivänä, kun viimevuotinen seuran ensimmäinen miesten kulta täydellistyi nyt vielä tuplamestaruudeksi. Kassu Saarisen näkeminen penkin takana ja kaiken kruunuksi nostamassa pokaalia toi oman haikeanlämpimän tunteensa, samoin kuin molempien mestarijoukkueiden ja sinisen meren juhliminen yhdessä Familyna miesten ottelun jälkeen.

Naisten finaalin osaltahan Superfinaali on suurimmillaan. Nyt mestaruus ratkottiin pöytäkirjoista luntattuina 5587 ja viime vuonna 6631 katsojan edessä, kun pokaali sitä edeltävinä vuosina nousi finaalisarjan päätteeksi 578, 629,589 ja 420 katsojan todistamana.

Jalkapallon arvokisojen palkintojen jakaminen korkealla katsomon uumenissa on näyttänyt TV-ruudun lähikuvissa hyvältä, mutta ei se näköjään livenä toiminutkaan. Keskellä kenttää huomion keskipisteinä olleet palkittavat katosivat yhtäkkiä johonkin löytyäkseen sitten hetken tihrustelun jälkeen sieltä jostain.

Katselukulma näytti muutenkin vaikuttavan. Twitterissä näkyivät TV:stä seuraavat paitsi viittavan haastatteluihin ja kommentteihin, joita paikan päällä ei kuule, myös päivittelevän tyhjiä penkkejä. Nyt maalikoostetta silmäillessä vaikutelma tosiaan on tyhjempi kuin kolmannen kerroksen pressipulpetista, jossa halli näyttää ihmismassalta ja tyhjimmät kohdat tummina sulautuvat piiloon.

Taisi olla aikanaan SPV:n kotipelissä, kun törmäsin ensi kertaa juontajatyyppiseen spiikkaukseen, ja sellaista kaipaisin joukkueille runkosarjaankin. Superfinaalissa jäi Roope Salmisen rupattelusta ihan mukava kuva, vaikka meidän jäyhien suomalaisten herättely taatusti työstä käykin. Shown musiikkitarjonta ei ollut ihan omalle ikäluokalleni suunnattu muttei riipinytkään paitsi desibelien määrä hetkittäin. Perinteistä kiss camia hellävaraisemmasta halikamerasta kyllä tykkäsin.

Keskusteluissa ennen ja jälkeen tapahtuman olin huomaavinani rintamalinjoja. Urheilumarkkinoinnin gurut ovat jo vuosia opettaneet meille, että peli ja puupenkki eivät 2000-luvulla enää yleisölle riitä, mutta jäljellä tuntuu olevan myös vanhan liiton jääriä, joiden mielestä sen pelin pitää olla ylivoimainen pääasia.

Itse tapahtuman järjestelythän sujuivat nähdäkseni varsin jämptisti, eikä ihme. Ainakin lajipuolella joukossa oli porukkaa, joka oli pystyttämässä samassa hallissa jo 2002 ja 2010 MM-kisoja pienemmistä salibandykinkereistä puhumattakaan. Ja Huoposen Markku jo 1994 EM-turnausta ja kaikkea siitä alkaen. Kokemus näkyy.

Paradoksaalisesti vaikka liittojen touhuja on aina mukava haukkua amatöörien puuhasteluksi, ei puuhastelun korvautuminen ammattimaisella otteella ole hyvä sekään. Jonkun makuun liika ammattimaisuus tuo tapahtumaan muovin makua, joten kaipa tavoitteena pitäisikin olla viimeisen päälle hiottu mutta silti aidon ja spontaanin oloinen rupeama.

sf2