Runsaassa viikossa on nähty vuoristoratamainen finaalisarja. Niin voi käydä kun kaksi tasaista loistavaa joukkuetta käy vastakkain ja ratkaisut tapahtuvat henkimaailman puolella.

Runkosarjan voittaja SPV oli avausottelussa pettymys, ja Peliveljien esityksiä kauden mittaan seuraamaton sai ihmetellä, mistä kaikki hypetys oli kummunnut. Eiväthän punapaidat kyenneet edes haastamaan mestareita tosissaan. Koovee oli välierissä pistänyt SSV:n paljon lujemmalle.

Sama tunne säilyi toisessa loppuottelussa 52 minuuttia. Sitten Tuukka Kiviranta nousi esiin ja teki SSV:stä tavallisen kuolevaisen. Mutta oliko sarjassa nähty käänne vai sattuiko SSV:lle vain kymmenen minuutin minuutin torkahdus, jollaiseen paras viidestä -sarjassa kyllä on varaa?

Ei se mikään nukahdus ollut vaan SSV:n kupla oli puhjennut, varmistui kolmannessa kohtaamisessa Seinäjoella. Viikingit olivat joka tilanteessa askeleen jäljessä, ja SPV jyräsi juuri sitä näyttävää hyökkäyspeliä, jota kauden mittaan oli hehkutettu. SSV:n bensa oli selvästi lopussa, ja perjantaina SPV saapuisi Helsinkiin viimeistelemään vallankumouksen.

Paitsi ettei. SPV ahdisti SSV:n köysiin, haavoitti kohtalokkaasti, tuuppasi huojumaan syvyyden partaalle. Henri Myllymäki epäonnistui paikassaan tehdä lukemiksi 3-5, mutta SSV kieppui pesukoneessa ja lopullinen ratkaisu oli vain ajan kysymys. Kunnes. SPV ei iskenytkään tyrmäysiskua, lopettanut haavoittunutta saalistaan, tökännyt etusormella tyhjyyteen. Vaan epäröi, otti askeleen taakse ja jäi katselemaan, mitä tapahtuisi. SSV sai tilaisuuden toipua, keräsi voimansa, nousi ja voitti.

Kuten Jani Hakkarainen analysoi: Peliveljet eivät uskaltaneet jatkaa momentumiaan.

Nyt tilanne on 2-2, kaikki auki ja SSV tilanteessa, jonka se hallitsee ja tuntee paremmin kuin kukaan muu Suomessa. Luultavasti paremmin kuin koko maailmassa. Fysiikan lait puhuvat SPV:n puolesta mutta psyyken voimat SSV:n.

Uskaltaako SPV voittaa?

Ennakkoluulottomalla Prolla oli toisen ottelun jatkoajalla paikka melkoiseen asetelmaan, mutta Classicin tasoitus 1-1:een rankkareilla palautti maailmanjärjestyksen. Minulle sarjan vaikutelmaksi alusta loppuun jäi Classicin kontrolli vastaan Pron ryntäily niin taktisesti kuin keskittymisessäkin. Tenavatähtiä pelasi kummassakin vaan Classicin kokemusylivoima näkyi.

Classic pelasi kärsivällisesti omaa peliään, Pro taas joutui kokeilemaan sitä ja tätä, mikä toi ryhmitykseen epävarmuutta. Runkosarjan helpoissa peleissä voi dominoida omalla pelillä, mutta viimeistään finaaleissa joutuu ottamaan vastustajankin huomioon, kuuluu ikuinen dilemma. Pro onnistui paremmin karvaamalla kuin miesvartioinnilla, mutta oliko se kuitenkaan ennalta selvää?

Jenni Morottaja raatoi, riisti, syötti, sijoittui nopeuteensa luottaen riskilläkin ja haki linkopaikkaa, mutta Classicin kärkikarvaajat peittivät vetoa melkein yhtä sitkeästi. Mirva Laitinen painoi finaalien painavimmat kaukopommit, Annamari Lehto kikkaili esiin ahtaista paikoista, Mira Wickman väläytteli samoin kuin Kujalat ja Lehtimäet, mutta se tasaisesti onnistuva hyökkäyspelin johtaja ei noussut esiin. Kuinka monta palloa Pro finaaleissa lahjoittikaan vastustajalle huonoilla syötöillä? Neljännen pelin toisen erän lopulla näytti, että turvallisempaa olisi ollut heittää pallot suoraan laidan yli kun melkein jokainen karkasi Classicille vastaiskun avaukseksi. Monta melkein maalipaikkaa tuhrautui huonoon viimeiseen syöttöön, ja päätöspelin viimeisen erän tasoituspaikoissa jääti käsiäkin. Väsyä vai jännätystä?

Junioritähtien taistelussa Alisa Pöllänen harhautti yhä uudelleen näyttävästi yhden tai kaksi vastustajaa. Seuraavalle tasolle hän nousee sitten kun jatkoksi saadaan säännöllisesti terävä laukaus tai nappisyöttö. My Kippiläkin keräsi kokemusta aikuisten finaaleista tulevaisuuden suurtekojen aineksiksi. Tiia Raitanen oli jo nyt mestarien runkopelaaja halliten hyvin palloa, purkaen Pron miesvartiointia nousemalla jalalla läpi ja kruunaamalla viikkonsa eilen maalilla.

Maalivahtien taistelussa Laura Loisa teki loistopelastuksia, tosin vastaavasti muutama maali näytti olevan otettavissa. Toisessa päässä Jonna Mäkihonko nousi mestaruuden torjuvaksi vahdiksi, mutten oikein osaa päättää, kuinka monta todella pahaa palloa hän joutui peittämään.

Henna Yläsuo oli tuttu tukipilari, ja niistä laukausten peitoista sopii muidenkin ottaa mallia. Hanna Sipiläinen näytti, ettei kentällä tarvitse hätäillä ja hosua kun laittaa palloa rauhallisesti oikeaan paikkaan. Katriina Saarinen loisti etenkin kolmannen pelin terrierinä ottamassa vastustajalta tilan ja ajan pois. Kuten naissalibandyn erityisasiantuntija Jarkko Hannuksela totesi, kakkonen oli nyt Classicin nyrkki. Nina Rantala ja Eliisa Alanko painoivat palloon sääntöjen rajamailla antaen tuomarien vetää rajat, ja he omistivat maalinedustan Laura Loisan edessä. Finaalien ykköspelaaja Katri Luomaniemi taas dominoi koko kentällä: Riistoa, peittoa, kuljetusta, syöttöä, tärkeitä maaleja, kaikkea löytyi itsevarmalla onnistumisprosentilla.

SB-Pro voi olla tulevaisuuden joukkue, jos ryhmä pysyy koossa ja lahjakkuuksien halu satsata lajiin säilyy. Nyt ei ollut vielä aika, vaikka cupvoitto ja liigahopea melkoinen kausi ovatkin.

Ja Classic: Viisi perättäistä kultaa. Siinä haastajille innoitusta kesäharjoitteluun. Ensi kaudella sopii taas koettaa.

Timo Toivonen jäi sivuun toisen loppuottelun päätöserän puolivälissä SSV:n ollessa jyräämässä kohti mestaruutta. Sen jälkeen SSV on tehnyt neljä maalia ja SPV 17.

Very Important Person?

Murskajaisten päätteeksi pari näkemystä seuraavaan peliin.

Efter matchen är före matchen.

Kyllä vain, Laura Loisa torjuu tämän Nina Rantalan laukauksen.

Ajat muuttuvat eikä IFK:n tämän kevään sulaminen lykännyt unen tuloa. Yhtäkään maalia en tainnut ottelusarjasta nähdä enkä tiedä viimeisistä peleistä edes lopputuloksia.

Ihan hyvä. Vai onkohan sittenkään?

IFK:n kauden viimeinen peli Ilmalassa oli tainnut loppua samaan aikaan SSV:n ja Kooveen välierän kanssa, koska 7A:ssa tungeksi kiekkoteemaan pukeutuneita. Isänsä kanssa matkustanut poika oli arviolta kymmenen, päässä IFK-pipo ja kädessä kokoon kääritty IFK-lippu. Mitään näkemättä kaukaisuuteen tuijottavat silmät näyttivät aavistuksen kosteilta.

Näky palautti hetkeksi tunteen ja samalla kaipauksen faniaikoihin. Jopa niihin hetkiin kun askel oli tappion jälkeen niin raskas, että vasta Jäähallin koppalakkisen vaksin hätyyttely sai nousemaan B-katsomon penkistä finaalipaikan luisuttua vääjäämättä vierasjoukkueen matkaan.

Vuosien vierimisen vaikutusta faniuteen miettii itse eläneen otteella Karhuherra turkulaisesta vinkkelistä.

Lapsenusko oli jo hetkittäin koetuksella, mutta täysverinen kiekkofriikki osasi silti heittäytyä täysillä lätkäkevään iloihin ja suruihin. Se oli niitä aikoja, jolloin Otakar Janecky oli aidosti vihattu hahmo Auran rannoilla (ja se yksi maali oli korkea maila). Ehdottomasti parasta kirkassilmäisen lajiniilon elämässä oli täydellinen viattomuus. Pelejä saattoi katsoa puhtaasti peleinä, taustoista tietämättä. Ja hallilla käymistä saattoi muutenkin säännöstellä hyviksi ennakoituihin hetkiin.

Ja Hornankattila.

Nappulana tuli käytyä Tepsin peleissä mahdollisuuksien mukaan. Siihen aikaan Veritas-stadionista ei ollut tietoakaan, vaan Kupittaan jalkapallostadion oli yhtä kuin Olympiakatsomo ja muiden reunustojen seisomapaikat. Kentällekin pääsi hypähtämään helposti pelin jälkeen nimikirjoitusvihko yhdessä, ja kynä toisessa kädessä. ”Lipponen hei, anna nimmari!” Enää en loiki ottelun jälkeen kentälle. Nimmarivihkon sijaan taskusta löytyy toista kautta Tepsin kausikortti Olympiakatsomoon. Niin, suomalaisen jalkapallojoukkueen kannattamista ja kannustamista voi pitää lapsellisena. Ainakin se nostattaa osan kohdalla kulmakarvoja. ”Muuten ihan fiksun oloinen mies, mutta sillä on työkoneen taustakuvana Tepsin logo. Siis sen itse retropaidan logosta ottama valokuva. Huokaus.”

En minä osaa sanoa Hakkaraisen ja Sihvosen sananvaihtoa aiheesta lukeneenakaan, miksi pitäisi kannattaa. Niin vain on. Tai miksi se käy vanhemmiten vaikeammaksi. Vai pitääkö edes käydä? Amerikassa vanhemmatkin ihmiset voivat fanittaa iloisesti, kertovat muutkin kuin Kemppinen. Kulttuurimaissa tunnustetaan suosikkiseuran värejä vauvasta vaariin, ainakin sinimustia, ainakin Jukka Pakkasen kirjoissa. Tai Leif Salménin käydessä Espanyolin matsissa, jota hän muistelee Plaza Realin kyyhkysissä.

Samaan pohdintaan istuu HJK:n tuore mainosvideo, josta muutama on kirjoittanut, ettei tiedä, mitä siitä oikein pitäisi ajatella.

Minusta siinä on lämpöä ja tunnetta (ja jatkoa teemalle). Mutta olenkin jo vuosia sanonut, että minun tuhkani saisi sitten aikanaan levittää yön pimeydessä tuhansien muistojen Väinämöisen kentän hiekalle.

Kaikin mokomin, mutta intohimot? Uskooko lukija enää, ettei kyse ole vain taas yhdestä yrityksestä kohauttaa ja hämmentää?

(Kirjastossa sattui silmään Urheilulehden juttu Urheilulehden tulevista uudistuksista.)

Avokatsomo oli paikalla, kun Turkuunkin tuli tänä keväänä kiekkomitali…

…no höpö höpö, siellä mitään Avokatsomoa ollut vaan Limppu Lindberg kameroineen kun TPS:n B kaatoi pronssiottelussa Kärpät. Kokoonpanossa kuuluu olleen myös naissalibandyn laatupelaajia tuottaneiden sukujen vesoja.

Tiikerit – OLS 17.3.