Helsinki-Vantaalta klo 21.30 tunnin myöhässä nousseen ATR-72:n etuosan täyttäneitä ruotsalaisia voisi ajankohdasta ja suunnasta päätellä salibandyfaneiksi, eikä Djurgården-verkkari epäilystä hälventänyt. Lentoyhtiön lehden kartta kului 55 minuutin lennolla käytössä kun sormet tökkivät Pohjois-Karjalaa.

Joukossa alkoi silkas puheensorina, kun koneen kapteenitar kertoi sujuvalla riikinruotsilla Joensuussa odottavasta säästä: 29 pakkasastetta.

Erittäin ystävällinen joensuulainen taksikuski päivitti helsinkiläisturistien tiedot Katajan ja Jokipoikien viimeaikaisista edesottamuksista ja yhteistyökuvioista Bluesin kanssa ennen kuin jäi laukut takakontista nostettuaan vielä kertomaan, miten seuraavana päivänä pääsee parhaiten Areenalle. Sadunomaisen vaikutelman kruunasi äärettömän ystävällinen neitonen hotellin respassa. Jossain oli pakko olla piilokamera.

Mutta ainakaan kaukalossa joensuulaiset eivät kohtele vieraita yhtä huomaavaisesti.

On oikeastaan vaikea käsittää, että keväällä 1998 käydyt kaksi naisten peliä ovat ainoat Joensuussa koskaan pelatut salibandymaaottelut. Joensuu on kuitenkin yksi lajin ensimmäisistä läpilyöntipaikoista Suomessa ja Josba Salibandyliigassa pisimpään yhtäjaksoisesti pelannut seura.

Hienoja lajihetkiä Joensuun historiassa riittää, vaikka Josba juuri nyt taisteleekin ”vain” play off -paikasta ja naisten liigapaikka kävi kalliiksi pitää. SM-mitaleja Josban vitriinissä on kuitenkin repullinen, ja olipa se edellinen pääkaupunkiseudun ulkopuolinen miesten mestarikin nimeltään Josba, jos niin kauas katsotaan.

Omat Joensuun reissuni pelaajana tai muuna joukkueen jäsenenä päättyivät aina pitkään öiseen kotimatkaan tappio niskassa, mutta sivustakatsojana muistot ovat valoisampia. Kaikkien aikojen kohokohtana kimmeltää tietenkin Josban ja Oilersin välinen finaaliottelu keväällä 2002, kun Mehtimäen jäähalli pakkautui ääriään myöten täyteen katsojia. Päivällä kaupungilla ihmiset kyselivät, olisiko kenelläkään edes yhtä lippua jäljellä, ja illalla hallissa väkeä oli niin, että taaimmaiset eivät tainneet nähdä edes kentälle. Hallin katto pullistui huutomyrskyssä silminnähden ylöspäin kun kotijoukkue juoksi kulmasta kaukaloon ja kuuluttaja huusi Janne Tähkän nimen.

Yleisömääräksi ja liigan yhä voimassa olevaksi pudotuspelien yleisöennätykseksi merkittiin 5 580.

Lauantaina tunnelman ei tarvitse olla ihan yhtä käsittämätön, on joka tapauksessa hienoa nähdä Suomen maajoukkueet viimein Joensuussa, jonka salibandykulttuuri ne ansaitsee. Ja miesten joukkueessa Tatu Erosen ja Perttu Puskan lisäksi Esa Jussila, Tero Tiitu, Tatu Väänänen ja Petri Kettunen. Tutun yleisön edessä ja muistutuksena niistä kaikista huipuista, jotka Pohjois-Karjalasta ovat lähteneet vahvistamaan Suomen muita seuroja ja maajoukkueita.

Kirjoittaja pelasi elämänsä ensimmäisen virallisen salibandyn sarjaottelun tammikuussa 1989. Vastassa oli Josba.

Itse laitan popcornit tulemaan ja alan odotella lisää luettavaa.

Miten organisaation pitäisi tällä vuosituhannella avata päätöksentekoaan ja ottaa kiinnostuneet mukaan valmistelutyöhön?

Pätenee myös esimerkiksi urheilujärjestöihin sääntömuutoksissa, strategioissa ja muissakin asioissa.

Itselleni kovimpina mieleen jääneet:

1. IFK:n Esa Peltonen – Matti Hagman – Tommi Salmelainen
2. Ässien Kari Makkonen – V-P Ketola – Arto Javanainen
3. TPS:n Jukka Vilander – Kari Jalonen – Arto Javanainen

Twitteristä:

@Chriso_Vuojarvi: Fick för en gångs skull uppleva på närhåll det som kallas ”Micke Järvi-regeltolkning”. #salibandy #omatsäännöt

SSV saattaa mestarina tai pikemminkin pallollista peliä yleensä hallitsevana joukkueena saada edukseen erotuomaritulkintoja. Suurempi ero sen ja vastustajien välillä on kuitenkin useimmissa otteluissa keskittymisessä.

Jos SSV:n ottelussa joku pelaaja kovan kontaktin jälkeen älähtää, jää katsomaan odottavasti erotuomaria, näyttää suutahtavan jopa kostaa tai muuten kadottaa hetkeksi otteensa tilanteesta, se on yleensä vastustaja. SSV:n pelureilla pokeri pitää, katse käy lattiassa ja kääntyy taas sisäänpäin. Fokus säilyy.

Yksi asioista, jotka mestariksi mielivän pelaajan ja joukkueen on vain opittava.

Zen-mestaritasolla ei toki SSV:kään vielä ole. Joskus näkee myös Timo Toivosen unohtuvan hetkeksi esitelmöimään erotuomarille tai Mikael Järven vetävän kostoksi kintuille.

Ja menestyäkseen on tietysti yleensä voitettava ne kovat kontaktitilanteetkin. Joukkueena SSV on kivikova, mutta yksilötasolla voi pelin sisällä mennä toisinkin, tuli mieleen keskiviikkona kun Joni Niiranen jatkoi puhtaan laitakontaktin jälkeen pallo lavassa kohti maalia tilanteen toisen osapuolen Antti Matikaisen pyrkiessä vasta takaisin seisaalleen.

Loviisan Tuomas Savukoski ei osta SSV-ottelussa saamaansa kahden minuutin jäähyä.

Sunnuntain SSV – FBT Pori-ottelun alkua dominoi Jarkko Saastamoinen, jonka torjunnat lykkäsivät mestarien avausmaalia 14 minuuttia. Parhaimmillaan loistava vahti mutta yleensä jossain vaiheessa menee se helpompikin, mietin ääneen kaukalon laidalla.

Viron maajoukkuevahti tarjoili pelin vanhetessakin isoja venytyksiä, mutta antautui niiden lomassa kahdeksan kertaa. Juho Järvinen ja Petri Halonen rankaisivat näpeistä lipsuneista kakkospalloista ja Halonen vielä kaukolaukauksella jalkojen välistä.

Montreal Canadiensille kuusi Stanley Cupia torjunut Ken Dryden kirjoitti Jarkko Saastamoisestakin jo The Gamessa kappaleessa, jossa hän kertoo maalivahdin pahimman vastustajan asuvan oman pään sisällä. Siellä, missä maalivahti voittaa kaiken sen paineen, stressin ja epäonnistumisen ja nolatuksi tulemisen pelon ja löytää keskittymisen, jotta keho saa rauhan tehdä vaistomaisesti oikeat liikkeet ilman häiriötekijöitä.

The unsuccesful goalie is distracted by them, his mind in knots, his body quickly following. It is why Vachon was superb in Los Angeles and as a high-priced free agent messiah, poor in Detroit. It is why Dan Bouchard, Tretiak-sized, athletic, technically flawless, lurches annoyingly in and out of mediocrity. It is why there are good ”good team” goalies and good ”bad team” goalies – Gary Smith, Doug Favell, Dennis Herron. The latter are spectacular, capable of making near-impossible saves that few others can make. They are esential for bad teams, winning them games they shouldn’t win, but they are goalies who need a second chance, who need the cushion of an occasional bad goal, knowing that they can seem to earn it back with several inspired saves. On a good team, the goalie has few near-impossible saves to make, but the rest he must make, and playing in close and critical games as he does, he gets no second chance. A good ”bad team” goalie, numbed by the volume of goals he cannot prevent, can focus on brilliant saves and brilliant games, the only things that make the difference to a poor team. A good ”good team” goalie cannot. Allowing few enough goals that he feels every one, he is driven instead by something else – the penetrating hatred of letting in a goal.

Salibandyn suuri esimerkki good team goaliesta on tietenkin Henri Toivoniemi. Toivoniemi, joka on ratkaissut torjunnoillaan Suomen mestaruuksia ja maailmanmestaruuksia, juuri niitä pelejä, joissa kaikki on lopulta kiinni siitä yhdestä maalista, jota vain ei saa päästää.

Nyt Henri Toivoniemi on muualla, ja Salibandyliigan kevään suuri kysymys onkin: Kenestä kasvaa tämän kauden ratkaiseva good team goalie? Onko se Jarno Ihme, Pekka Nieminen vai David Rytych?

Hyvä Toni, raikui FBT Porin vaihtopenkiltä eilisen painituokion päästyä vauhtiin. Riku auttamaan, kuului perään ohje tilannetta vierestä seuranneelle Riku Prokille.

En tiedä, onko kukaan vertaillut kielenkäyttöä FBT Porin vaihtopenkin ja Salibandyliigan muiden joukkueiden välillä sen tieteellisemmin. Ainakin minun korviini on aina kuulostanut, että FBT:n penkki käy muita kovemmilla kierroksilla ja ohjeet painottuvat taktiikan sijasta enemmän asenteeseen ja hereillä olemiseen. Kaukalon puolellakin pelaajien kehonkieli huokuu aggrea ja tilanteen tullen isoa närkästystä kun erotuomarin ratkaisu ei miellytä.

Asiaa paremmin tuntevat osaavat kertoa, onko mielikuva väärä vai itsestäänselvyys.

Pelaaminen raivon rajamailla saattaa olla täysin oikeakin valinta kun halutaan ottaa sarjapaikastaan taistelevasta joukkueesta kaikki irti. Ongelmana on sitten vastaavasti fokuksen ja hermokontrollin säilyminen kun tulee vaikeaa. Eilen SSV-pelin lopulla olin näkevinäni pelaajan yhden lopettavan toviksi kokonaan pelaamisen kun vastustaja rikkoi eikä pilli soinutkaan. Sitä näkee liigatasolla enää harvoin.

Salibandyliigan fair play -tilastossa FBT on häntäpäässä, muttei silti mikään Charlestown Chiefs. Oilers, Classic ja Happee ovat kirjauttaneet ottelua kohden enemmän jäähyminuutteja.

Eikä tunnemoottorin huudattaminen kierroksilla mikään synti ole. Kertoivathan urheilumarkkinoinnin ekspertitkin taannoin, että joukkue saa paljon anteeksi niin kauan kuin taistelee ja pelaa aktiivisesti. Mediamielessäkin tarjolla on paljon enemmän kuin kivikasvoisissa keskittyjissä.

Mielikuvani saattaa olla liikaakin Jyrki Laelman Vellu Ketola -kirjan muokkaama, mutta täältä parinsadan kilometrin päästä on aina tuntunut, että porilaiseen palloiluun (okei, Ässiin) kuuluu myös porilainen hulluus ja jätkämäisyys.

Ehkä FBT pelaa porilaisen brändin näköistä salibandya.

Kun aloitin oppikoulun 1975 Töölön Yhteislyseossa, kuulin Hagmanin kirjoittaneen meidän koulustamme edelliskeväänä ja lähteneen suoraan kirjoituksista pelaamaan MM-kisoja. Hän oli osa lapsuuteni maailmankuvaa, niiden vuosien kiintotähtiä Hurriganesin ja Atik Ismailin kanssa.

Joulupukin tuoma Marko Lempisen Matti Hagman – Stadin kingi vie takaisin niihin vuosiin kun brändi jyräsi, Jäähallissa tapahtui ja IFK oli joka vuosi mestarisuosikki, joka osti haluamiaan pelaajia ihastuttaen ja vihastuttaen maakunnissa. Niinä vuosina kävin käytännössä kaikki IFK:n kotipelit ja jokusen vieraissakin, joten lienen nähnyt Hagmanin pelaavan yli 200 kertaa. Nimikirjoituksensa hän raapaisi vihkooni kevättalvisena iltana 1979 Porin Isonmäen hallin parkkipaikalla Vellu Ketolan nimen viereen. Ässät oli juuri pudottanut IFK:n pronssiotteluun 9-4-voitollaan ja porilaiset fanit huutelivat ovesta valuville IFK-pelaajille muistutuksia tuloksesta. Muistelen, että Kari Takko olisi tehnyt samassa pelissä liigadebyyttinsä Antero Kivelän loukkaannuttua kesken ottelun.

Täällä Avokatsomossa palasin muistoihin viimeksi 2005 tähden täyttäessä 50 vuotta.

Leuan päälle vedetty kypäränhihna, tolkuttomat nilkkateipit, pyörimättä kulmasta siniviivalle lentävä ja juuri oikealla hetkellä Pepe Lehtosen lapaan laskeutuva lätty, jäähyä tappamassa keksitty katkenneen mailan asettelu vastustajan parhaalle laukaisupaikalle, maltti pitää kiekkoa alivoimalla eikä lyödä sitä vielä päätyyn, millintarkat syötöt läpiajoon irtoavan Esa Peltosen, Tony Ariman, Esa Tikkasen, Iiro Järven lapaan, E-katsomoon asti erottuva kasvojen punoitus, Quebec Nordiquesin paidassa Izvestija-turnauksessa lauotut maalit Suomen verkkoon, huudon kera kaatumalla vastustajalle kalastetut jäähyt pelin loppuhetkillä maalin tappiolla, viiltävä vääryyden tunne Hakin luistellessa Nordenskiöldinkadun jäälle Hockey-Reippaan paidassa.

Tuore kirja on tällä taustalla toki pakkohankinta, ja se täyttää tehtävänsä. Puutteitakin on. Saman tarinan olisi voinut kirjoittaa iskevämminkin, ja jotkut asiat ohitetaan kovin nopeasti samalla kuin joitain toistellaan turhankin monta kertaa. Joissain yksityiskohdissa teksti on ristiriidassa omien muistikuvieni kanssa. Innsbruckin 1976 pronssia ei missattu maalierolla vaan maalisuhteella, jonka sanan suomalaisfanit silloin oppivat kantapään kautta. Eikä Hagman kai suominut seuraan edelliskaudella hankittua Arto Jokista vielä vuoden 1978 kesäjuhlissa, kun Jokinen siirtyi IFK:hon vasta kaudeksi 1979 – 80. Eikä ”runkosarjan voittaneen IFK:n odotettu marssivan näytöstyyliin mestariksi” kaudella 1979 – 80 kun runkosarjan voitti TPS, jonka kanssa keskinäiset pelit olivat menneet tasan. Eikä sen kauden mestaruus tullut ilman tappioita pudotuspeleissä kun Kärpät ehti tasoittaa välieräsarjan 3-1-kotivoitollaan Oulussa. Quebec Nordiquesin ja Lalli Partiselta muotoonsa saaneen KOO-VEEn huoltajan Hannu Soron nimetkään eivät ole menneet ihan kohdalleen, mutta mitäs pienistä. Kuva stadilaistakin stadilaisemmasta tähdestä piirtyy.

Ajoista Don Cherryn valmentamassa sirkuksessa kertoo ansiokkaasti myös George Plimptonin reportaasiteos Open net, jonka kuvituksessa Hakkikin vilahtaa. Suosittelen.

Yhteys Atik Ismailista kertovaan kirjaan ja Honey Aaltosen Hurriganes-historiikkiin etenkin Cisse Häkkisen kohdalta tiivistyy myös uran tummemman puolen kohdalla. Onhan kylmän oluen ensi puraisu minunkin mielestäni aina joskus paikallaan, mutta miksi pitää läträtä niin, etteivät ne asiallisetkaan hommat enää tahdo hoitua? Olivatko ajat silloin toiset ja nykyisten pelaajien dramaattisin ongelma uuniin jäänyt mantelikala? Vai kerrotaanko nykyiset ördäykset vasta tulevaisuuden muistelmissa?

Ikuinen kysymys: Onko pelaaja vai joukkue tärkeämpi? Tälläkin hetkellä monessa lajissa monessa joukkueessa mietitään, missä vaiheessa jonkun tähtipelaajan sitoutumisen, harjoittelun ja elintapojen taso syövät joukkueen kokonaisuutta ja moraalia niin paljon, että hänestä kannattaa sittenkin luopua. Muuttuiko Matti Hagmankin jossain vaiheessa osasyyksi siihen, että IFK:n ylpeä brändi sittenkin putosi yhä totisemmaksi ja kovemmaksi käyvän huippujääkiekon vauhdista?

Kirjan vetäessä tarinan naruja nippuun tajusin, että Matti Hagmanin loiston kaudet olivat pitkälti juuri ne samat vuodet, jolloin itsekin illasta toiseen hallissa istuin. Alkaen sieltä, kun päädyssä luki FORD GER MERA, Jorma Virtanen torjui musta lasikuitumaski päässä ja minä nojailin E2:n seisomapaikoilla betonikaiteeseen. Samaan aikaan Hagmanin lopettamisen kanssa alkoivat omat iltani täyttyä salibandysta, kausikortti B3:ssa vaihtua takaisin irtolippuihin ja lopulta kiekko jäädä taka-alalle. Kai siksikin kirja kaikesta huolimatta kolahtaa. Se on tarina paitsi Matti Hagmanista myös minun fanivuosistani.