Tweettasi Urheilulehden uutispäällikkö eilisiltana:

Ai niin. Sain käsiini JJK-HJK-ottelun salaisen otteludelegaattiraportin. Sitä käytettiin siis sanktioinnin ”syyttävänä” osana. Tämä sai toteamaan, että suomalainen urheilujärjestemä haluaa tuhota fanikulttuurin. Ja urheilukulttuurin. Huominen Urheilulehti.

Itselläni ei ole käsillä pääsyä lehteen, joten onko kukaan nähnyt, mitä siellä lukee?

Olettaisin, ettei suomalainen urheilujärjestelmä kuitenkaan oikeasti halua tuhota urheilukulttuuria eikä edes fanikulttuuria, joten onko siellä analyysiä siitä, mistä tällainen jännite syntyy?

Tapanilan Erä – Ilves 14.11.2012 Vantaan Energia Areenalla.

HTK:n seurapäivä

Ensimmäinen silmiini osunut julkinen elonmerkki Salibandyliiton puheenjohtavalinnassa.

Mika Kaltala pelaajien ja valmentajien suosikki Matti Ahteen seuraajaksi, Helsingin Sanomat kertoi päivänä muutamana.
- – - – -
Palloliiton puolella oli väriä, ja esiin nousi periaatteellisiakin kysymyksiä (menneen) maan tavasta ja demokratiasta.

Television A2-ilta kokosi joukon ihmisiä sanomaan vuorollaan pari sanaa. Teemana oli huippu-urheilu tai jotain sen suuntaista, ja Twitterissä pyöri samaan aikaan keskustelu keskustelusta.

Kommentoijien mielestä televisiossa olivat, kuten aina, väärät ihmiset lausumassa väärällä tavalla vääriä mielipiteitä vääristä aiheista. Itselleni jäi siitä huolimatta monta kiintoisaa vaikutelmaa.

1. Yle oli syystä tai toisesta päättänyt tunkea mukaan dopingaiheen, ja sen ottaminen ainakin vielä AamuTV:ssä koko illan kärjeksi korosti valintaa. Suomalaisen dopingmenneisyyden puiminen on edelleen kesken ja tarpeen, mutta parempi paikka sille olisi ollut jonakin toisena iltana.

2. Urheillaanko Suomessa ilon vai pelon kautta, on yksi mielenkiintoisimmista kysymyksistä. Mentaalivalmentaja Minna Marsh pääsi aiheesta alkuun, mutta sitten olikin jo kiire muuhun, kuten näihin iltoihin kuuluu.

3. Edelliseen liittyy kysymys median ja muun julkisen keskustelun vaikutuksesta urheilijan mieleen ja motivaatioon, ja aihe ottikin hetkessä kierroksia. Entä median rooli yleisemmin? Journalismin tehtävä ei ole markkinoida urheilua, olen kuullut urheiluosaston esimiehen kertovan urheiluväelle sieltä edestä katederilta moneen kertaan. Moni kuitenkin näköjään vaatii ja odottaa sitä edelleen.

4. Urheilusta ja rahasta puhuttiin kovin vähän, vaikka aihe on mitä keskeisin. Mistä se tulee, mihin se menee, kuka siitä päättää, kuinka paljon sitä pitäisi olla ja miksi?

5. When money talks, everyfuckingbody listens. Niin nytkin kun yritysmaailman edustaja avasi suunsa ja urheiluihmiset höristivät tunnollisesti korviaan. Jokainen jollain lailla urheilun pyörittämiseen osallistunut tuntee ilmiön.

6. Kassa ei riitä, Hiihtoliiton mies muistutti siitä ristiriidasta, joka on liittoihin kohdistuvien odotusten ja liittojen resurssien välillä. Aärimmäisen keskeinen puheenvuoro, joka ohitettiin hidastamatta ja josta Twitterissä näin vain jonkun ”olette asianne ryssineet, höhöhö” -tasoisen kommentin.

7. Petteri Nykky herrasmiehenä ei tunkenut esiin mutta väläytti vähilläkin puheilla, minkä tasoista antia häneltä olisi ollut kuultavissa enemmänkin. ”Jokseenkin hauskaa tuo salibandypiirien rinkirunkkaus”, kuului Twitter-kommentti Nykyn kehumiseen. Kaikin mokomin, ja salibandypiirienkin on jo aika alkaa kehua itseään ja toisiaan ihan rohkeasti koska syytä on. Aika pitkään onkin kyyristelty nöyrästi porstuan ovenpielessä.

8. Joukkuepelit viime vuosien menestyksineen tuntuivat olevan niskan päällä ja ”perinteiset lajit” puolustuskannalla. En sano tätä lällätelläkseni, vaikka joukkuepalloilufriikki olenkin. Pikemminkin kummastellen, koska Virenin kultajuoksut TV:n äärellä jännittäneenä kasvoin hiihdon ja yleisurheilun Suomessa, jossa pallopelleilyt olivat jotain vähemmän tärkeää.

8. Aleksi Valavuori ja Petteri Sihvonen sopivat erinomaisesti ohjelmaan, jossa ehditään analyysien asemesta lähinnä huudella nopeita iskulauseita. Kumpikin ehti pikaisesti heilauttaa brändinsä lippua ja nostattaa Twitter-yleisön kannustukset ja buuaukset kuin hyvis ja pahis showpainissa. Mielenkiintoiset roolihahmothan he ovatkin. ”Sihvonen” provoamassa ja kyseenalaistamassa suomalaisen urheilun pyhiä myyttejä. ”Valavuori” pajattamassa juuri saavillisen espressoa kumonneella kiihkeydellä, että urheilu on hienoa ja tärkeää ja pyhää, koska, ööh, urheilu on hienoa ja tärkeää ja pyhää.

9. Oikeastaanhan kaikki osallistujat ovat näissä keskusteluissa markkinoimassa itseään tai edustamaansa yhteisöä, kuten Aapeli Nevala salamannopeasti julkaisemassaan kirjoituksessa muistutti. Brändinäyttely, ja kannanotot sen mukaan.

10. Missä huippu-urheilijat kun keskustellaan huippu-urheilusta, kysyi moni. Hyvä kysymys, kunhan urheilijalla on keskusteluun annettavaa. Nyt urheilijat olivat kertomassa, miltä tuntuu yrittää luoda uraa, kerätä rahoitusta ja olla epäonnistuessaan kansakunnan kusitolppana. Keillä huippu-urheilijoilla olisi elämänkokemusta, tietoa, ikää ja näkemystä kertoa vielä enemmän? He olisivat helmiä.

Niin monta niin mielenkiintoista aloitusta ja teaseria, joista jokaisesta saisi oman mielenkiintoisen keskustelunsa. Siksi haluaisin nähdä jokaviikkoisen ohjelmasarjan, jossa eilisistä vieraista jokainen ja monta muuta urheiluihmistä saisi yksi kerrallaan keskustella rauhassa vähintään sen kaksi tuntia.

C. Ronaldo, joka hienosta syötöstä maalin tehtyään kääntyi tuulettamaan kohti itseään eikä kohti syöttäjää. Joel Pohjanpalon ilme kun hänet otettiin Hakaa vastaan vaihtoon jo ennen puolta tuntia. Zlatan, joka kirjassaan ei yritäkään väittää, että joukkueet olisivat muita kuin jalansijoja eteenpäin uralla.

Kaikki nuolet kuviossa johtavat ruutuun, jossa lukee kollektiivi, kirjoitti Viktor Tihonov. Siitä on aikaa niin kuin on Neuvostoliitostakin.

Ja blogiin ajatukset on kirjoitettava keskeneräisinä, muistutti, muistaakseni, blogilegenda Tommi Perkola.

Kun on tarpeeksi urheilupaikkoja vierekkäin, voi päivän mittaan seurata montaa lajia vähin askelin. Muokkatreenejä Jäähallissa, junnufutisturnaus vieressä Bolliksella, A-junkkarien IFK – Tappara harjoitushallin puolella, lisää junnufutista Sonera Stadiumilla. TPS:n B-junnut purkautuivat juuri bussista kohdatakseen jään ajamisen jälkeen IFK:n hekin, mutta sen näkeminen jäi ensi kertaan.

Ollapa vielä kulmilla se aikanaan maan alle visioitu palloilukompleksi, jossa olisi voitu nautiskella esimerkiksi salibandysta.

Kymmenen minuutin, jatkoajan ja rankkariarpajaisten perusteella aloin epäillä Sihvosen olevan oikeassa. Nuorten kiekkolupausten peli muistutti enemmän törmäilyautoja kuin tuhansia tunteja ulkojäillä kikkoja hieroneiden taitureiden temppuja. Ennen oli Martti Jarkko, nykyään kai Nuori Suomi.

Jääkiekko on enemmän hienomekaniikkaa ja taituruutta kuin raakaa voimaa.

- Rauno Korpi.

Parasta pelissä ylärivin iäkkäät herrat, jotka arvioivat tapahtumia leveällä tampereella. Pirä! Pirä! hätääntyi yksi ja tasoitteli sitten: Anteeks ny. Mää innostuin. Kunnon vanhan ajan tosissaan olevia kiekkomiehiä pusakoissaan eikä mitään 2000-luvun semi-ironisia poseeraajia.

Auringon laskettua tuli kylmä. Valonheittimet valelivat Saharaa keltaisilla säteillään, jotka saivat taivaan tavallistakin sinisemmäksi. Kuvismaikka osaisi kertoa tarkemmin, miksi niistä kaikista sinisistä.

(Olen joskus ehdottanut salibandya kuvaaville, että ammuttaisiin porukalla joku peli pelkästään kännyköillä. Ovat vain hekotelleet huvittuneina ja vaihtaneet puheenaihetta. Taidetta syrjitään.)

Anderson tarjoilee maukkaan vastapallon naissalibandyn imagon aineksista.

Yritän kivuta kärryille.

Hyviä: Dynaamiset pelinaiset, raaka street style, posautus, innovatiivisuus ja yritteliäisyys (stiiknafuuliavaroitus!), hipsteriys.
Pahoja: Pinkki hymistely, objekteiksi alistetut mallinuket, junttius.

Ja Classic leikittelee stereotyypeillä. Videota on katsottu, tarkistetaanpa, 4502 kertaa. Se on salibandyvideolle kova lukema. Väki siis ilmeisesti osaa arvostaa stereotyypeillä leikittelyä.

Rönnbyn tiikerit lienevät hyviä kun ovat vihaisen näköisiä.

Mutta entä siitä eteenpäin? Mitä on, mitä tulisi olla? Tästä saisi niin mielenkiintoista keskustelua. Tai siis tästä olisi niin mielenkiintoista lukea keskustelua kun omat eväät ovat niukat.

Ennustan, että Twitter tulee ottamaan tällä kaudella salibandyväen keskuudessa näkyvän roolin, kirjoitti Timo Mäkynen kauden alkajaisiksi, ja siltä on jo ehtinyt näyttää.

Niin taas keskiviikkoiltana kun TV-ottelun selostaja Jantta Alkio ehti erätauoilla ottaa vastaan leikkimielisiä vinkkejä lähetyksessä esiin nostettavista asioista ja analyytikko Jani Hakkarainen tarjoilla seuraajilleen fläppirautalankaa TPS:n ylivoimakuviosta.

Ehtivätköhän katsomovalmentajat seurata pelin aikana Twitteriä? Seuraavaksi yleisöltä reaaliaikaisia taktisia vinkkejä crowdsourcing-pohjalta?

Entä pitäisikö urheilunkin tapahtumajärjestäjällä olla Twitter-emäntä tai -isäntä?

Twitter-seurattavien lista Pääkallossa

(Juu, tiedän, että suurin osa salibandyn seuraajista ei edelleenkään seuraa sitä Twitterin kautta.)

Mutta kovempiakin on nähty.

Muun muassa erotuomarien palkkioasia sai salibandyn nettikansan hereille, ja Pääkallon kommenttilaatikossa liittokin sai runsaasti ohjeita siitä, millaisia päätöksiä pitäisi tehdä ja keitä päättäjiksi valita.

Kurotin omankin pikkulusikkani pataan ja muistutin liittokokouksen merkityksestä.

Nyt kun näkemyksiä ja ehdotuksia on taas paljon tarjolla, muistutan konkreettisimmasta tavasta vaikuttaa liiton asioihin:

Toivotaan vilkasta rakentavaa keskustelua ja paljon päteviä ehdokkaita kaikkiin mahdollisiin tehtäviin.

Salibandyn alkuaikoina oli itsestään selvää, että me, seurat, olimme liitto. Seuroja oli parikymmentä, ja liittokokouksissa pienissä saleissa pohdittiin naamakkain muun muassa, olisiko liitolla varaa ostaa salibandykaukalo tai pitäisikö sallia myös sekajoukkueet. Henkilökuntaa ei ollut vaan puheenjohtaja postitti jäsenkirjeet kotoaan. Kunnes liitto päätti (seurat päättivät) palkata Nervanderinkadun toimistoonsa Helsinkiin puolipäiväisen toimistotyöntekijän, ja loppu, loppu on historiaa.

Tänään liitolla on ylhäällä norsunluutornissaan tuhansia työntekijöitä, holvin puolella lapioidaan TV-sopimuksista tulvivaa rahaa ja sikarinsavun seasta erottuu konjakkilasien kimmellys. No, ehkei ihan, mutta se pointti. Että olisi olevinaan erikseen me ja erikseen jokin erillinen liitto.

Mittakaavan muuttumisesta huolimatta systeemi on yhä se sama, vaikka kaikki tapahtuukin jähmeämmin ja yhden ihmisen tai seuran ääni on kokonaisuudessa hiljaisempi. Edelleen valta liitossa kuuluu sen jäsenille, jotka käyttävät sitä tietyin muodoin kuten kokouksissa ja äänestyksissä. Jäykät muodot ovat olemassa siksi, että jokainen jäsen saisi mahdollisuuden vaikuttaa ja vaikuttaminen tapahtuisi tasaveroisin perustein. Siis toisin kuin vaikkapa internetissä, jossa kukaan ei tiedä, onko mielipidevyöry oikeasti vyöry vai sata eri nimimerkkiä yhdeltä ja samalta näppäimistöltä. Ja jossa keskustelun tahdittavat äänekkäimmät.

Verkkokeskustelut eivät silti ole vailla arvoa, päinvastoin. Virallinen järjestötoiminta kun on myös paperipinoja, pitkiä kokouksia, valiokunnan sihteerin lataamaa kahvia ja alakerrasta haettua pullaa. Niihin eivät läheskään jokaisen kärsivällisyys ja takapuoli riitä. Onneksi on verkko, jossa salibandyn nopealiikkeiset aleksivalavuoret voivat kysyä osuvat kysymyksensä ja tuoda esiin hyvät ideansa, joita virkamiehet ja rutiinien kanssa painijat eivät olisi koskaan itse keksineet. Etunsa on myös nimettömyydessä. Hyvä idea voi nimittäin olla hyvä ja huono huono riippumatta siitä, kumpi tuli asiaa pohtineelta juniorilta ja kumpi isolta herra johtajalta.

Tarvitsemme sekä verkkodemokratiaa että sitä vanhanaikaista, ja jonain päivänä ne saattavat yhdistyä ketterämmiksi systeemeiksi.

Vastaavia kai mietitään myös valtion ja kuntien tasolla. Tai ainakin pitäisi.

(Edit: Salibandy-lehti kolahti postiluukusta samaan aikaan kun naputtelin viimeistä kappaletta. Tuli näköjään piskuista päällekkäisyyttä lehden pääkirjoituksen kanssa.)

Videomestari Janne Makkosen kokoon keittämä herkku näyttää, kuinka paljon laji on mennyt eteenpäin niistä päivistä kun me puukätiset muiden lajien dropoutit suuppailimme turnausmuotoista SM-sarjaa Vuosaaren Urheilutalolla.

Silti olennaisimmat osat ovat tallella, Action and emotion, kuten amerikkalaiset urheilukuvan ainesosat luettelevat.

Tykkään.

(Otsikossa muistetaan myös Villin Pohjolan sinipipoista mestarikokki Adamia)

Näkökulma:

Olen ihmetellyt aina näitä Fair Play -touhuja Suomessa. Kaikki pelaa, kaikilla on kivaa. En ymmärrä yhtään tätä ajatusmaailmaa. Saksassa ketjun heikoin lenkki laitetaan jo junnuissa sivuun, ellei hän pärjää mukana. Toimintakulttuuri hioo pelaajista joka päivä parempia, sillä he kilpailevat jokaisessa harjoituksessa toisiaan vastaan. Tämä on rehellistä myös lapsia ja nuoria kohtaan.

- Maajoukkuefutaaja Alexander Ring Urheilulehdessä elokuussa

Toinen näkökulma:

Hyvät valmentajat, kun teillä on siinä se 25 poikaa maksimissaan jääkiekkojoukkueessa, on ihan sama, oletteko Oulussa tai Rovaniemellä tai Turussa tai Jyväskylässä tai Tampereella. On promilleista kysymys. Todennäköisyys, että yksi näistä pojista jatkaisi jossain SM-liigan tasolla, on aika pieni. Kumminkin kaikista heistä tulee aikuisia ihmisiä. Ei ole yhdentekevää, mitä sinä valmentajana annat evääksi näille ihmisille.

- Iceheartsin perustaja, kirkkoherra Ilkka Turkka YLEn Seitsemäs taivas -ohjelmassa.

Toinen näkökulma on seulomassa Suomelle lajin huippuja, toinen lähtee liikkeelle sosiaalityön kehänurkkauksesta. Ja me puhumme nyt urheilusta, joka on erotettava liikunnasta, tulee aina keskustelun jossain vaiheessa.

Nämä maailmat kuitenkin kietoutuvat monessa yhteen, sillä ohjatun urheilun aloittava lapsi harvemmin ilmoittautuu suoraan joko huippu-urheilulinjalle tai harrasteliikuntalinjalle. Missä ja miten ne erkanevat luontevasti toisistaan? Ja mitä saumakohdissa tapahtuu? Ja mitkä asiat pysyvät urheilulle ja liikunnalle yhteisinä aina?

(Seitsemäs taivas on nähtävissä YLE Areenassa ensi vuoden syyskuuhun saakka.)

Viimeisiä öitä ennen Salibandyliigan avausta laskiessa pari lyhyttä:

Tyttösalibandy-tiimi on tehnyt ison urheilukulttuuriteon. Lajilegendojen pelaajakortit palauttavat mieliin hienoja hetkiä ja hienoja pelaajia. Naiset näyttivät salibandyssa edellä tietä MM-menestykseen kuten nyt futiksessa arvokisapaikkoihin.

Salibandy mainittiin myös YLEn AamuTV:n Jälkihiessä, jossa Kai Kunnas oli listannut fläpille maamme maajoukkueita erilaisin kriteerein. Alun NHL-löpinä vei suotta minuutteja tältä mielenkiintoisemmalta aiheelta, mutta alkuun edes päästiin.

Kolmanneksi kiitokset Puotinkylän Valtille futisjunnujen mainiosta Valtti Cupista. Säätilauskin oli mennyt perille kun lauantain aamuyön kaatosade alkoi kirkastua auringonpaisteeksi juuri pelien alkaessa. Päälle vielä ihastelu, että junnuturnausten buffetit ovat käymässä toinen toistaan loisteliaammiksi. Mainio tapa viedä puoliso ulos syömään. Tapahtuman tahattomana miinuksena vain päällekkäisyys toisen vastaavan kanssa.

(Sitten on muhitteilla myös Iceheartsista ja Nuoresta Suomesta, verkkodemokratiasta ja sählystä, mutta niistä myöhemmissä jaksoissa.)

(Omppujengillä on noita Hiphop- ja Instergrammejaan ollut jo pitkään, mutta valokuviin hurahtanut Nokiankin käyttäjä saattaa innostua helppokäyttöisistä pikafilttereistä sellaisiin käsiksi päästessään. Pahoittelen.)

Futislegendat enemmän ja vähemmän hyvästelivät faneja lauantain Respect-ottelussa lauantaina Helsingin Olympiastadionilla. Yleisömääräksi ilmoitettiin 11 tuhatta eikä ainakaan itselläni ole eväitä lukua kyseenalaistaa.

Pari viserrystä aiheesta:

@Karhuherra Paljonko tuolla #respect-höntssä on katsojia? Tiistai-illan TPS-Saipa-matsin verran?

@jhiitela kulttuuri ei synny, ellei sitä rakenneta. Markkinointi meni kyllä ihan reisille.

Ainakin minun kanaviini oli tapahtuman olemassaolosta tulvinut riittävästi tietoa. Sen sijaan alkuperäinen hinnoittelu oli kovin kunnianhimoinen. Juniori oli alusta asti ilman muuta lähdössä paikalle, mutta itse en olisi maksanut näytöspelistä kolmeakymmentä euroa. Sillä rahalla näen HJK:n pelaavan kolmesti, parhaassa tapauksessa vielä jopa mestaruudesta.

Virhe toki myönnettiin ja hintoja laskettiin. Nähdäkseni 11 000 on tällaiselle tapahtumalle erinomainen yleisömäärä. Täydestä stadionista tavoitteena mutisseiden oletan kärsivän todellisuudentajun puutteesta.

Vastustajista ei ennen peliä helpolla tietoa löytynyt, ehkä tarkoituksella. Ovatko nuo jotain KPV:n tryoutpelaajia, kysyttiin kuiskaten minultakin kun maallikolle de Boeria tuntemattommat nimet juoksivat nurmelle. Vaikkeivät he toki päivän pääasia olleet. Entä mikä on se hyväntekeväisyys, johon lipputuloja oli menossa?

Panoksen puuttuminen syö urheilutapahtumasta yllättävän paljon, mutta toki säväytti nähdä nuo kaikki suomalaisnimet vielä yhtä aikaa kentällä. Kannatti lähteä paikan päälle.

Kuvalinkki: Kaikenlaista on kentällä nähty, mutta vain yksi kuningas

Iltapäivän erottujat:

1. Litmanen
2. Andy Goram
3. Pohjoiskaarre
4. Kuqi
5. Kahden euron ”käsiohjelma”, joka oli enemmänkin päivän tähdet ja maajoukkueen huippuhetkiä esittelevä kirjanen

Sosiaalisessa mediassa ei voi kuin ällistyksellä (bewildered awe) ihailla, millä vääjäämättömällä varmuudella urheilutoimittajat tietävät, miten eri lajien seuroja ja liittoja pitäisi pyörittää, joukkueet valita, valmennus organisoida ja katsomot myydä täyteen. Viime viikon kiekkokohu muistuttaa, että sama pätee tietenkin myös urheilun kurinpitoon.

Kun seuroja ja liittoja pyörittävät tunarit, amatöörit, saunaseurueet ja autokauppiaat samaan aikaan saavat aikaan vain fiaskoja, skandaaleja ja ASH (aina saa hävetä)-reaktioita, kontrasti vain kasvaa.

Suomen urheilu siis nousisi paljon jo sillä, että päättäjät ja toimittajat tungettaisiin pussiin, jota ravisteltaisiin ja sisältö poimittaisiin sulle – mulle -tyyliin vuorotellen toimituksiin ja urheiluun. Mediapuoli onkin kuulemma jo muutenkin vaikeuksissa.